ABITURIENTTI SAULI SOTAAN 1939

Sodan esileikkejä

On kohtalaisen vaikea sanoa, mistä minun sotahistoriani alkoi. Siitäkö, kun pieni ryhmä erosi Lappeenrannan kansainvälisestä partiolippukunnasta ja siirtyi Kansalliseen Partioliikkeeseen 1937. Sen puitteissa jahtasimme kommunistinuoria, koulutimme itseämme isänmaallisissa tehtävissä, osallistuimme armeijan harjoitusalueella Rautakorvessa Viipurin lähellä partiojohtajakurssille ja tutustuimme vapaussodan taistelupaikkoihin Tienhaaran lähistöllä.

Vai siitäkö, kun olimme kesällä 1938 Oppikoulujen Karjala-seuran kahdelletoista jäsenelle järjestämällä Saksan matkalla, jonka johtajina olivat teologian ylioppilaat Jukka Malmivaara, nykyisin emerituspiispa, ja Pentti Hissa. Pääosan matkasta olimme Nationalpolitische Erziehungsanstaltissa Köslinissä, mutta näimme myös Hitlerin aivan läheltä Stettinin suuressa paraatissa, kättelimme Himmleriä ja opetusministeri Rustia, teimme päivän töitä saksalaisella työleirillä, voitimme suuren suunnistuskilpailun ja taistelimme urhoollisesti koulujen välisissä taisteluharjoituksissa. Ja samalla todella kyllästyimme saksalaiseen komentoon, sillä vain yksi meistä kahdestatoista lähti sodan syttyessä SS-mieheksi.

Sota oli jo lähempänä, kun kesällä 1939 olin veljeni Kaukon sekä luokkatoverieni Isotalon Enskan ja Strengelin Matin kanssa linnoitustöissä Muolaan Kurkelan kylässä. Osan aikaa olin porapoikana, osan aikaa lekamiehenä tehden tankkiesteitä Mannerheiminlinjalle. Seuraavan kerran jyräsin samoilla maisemilla panssarivaunulla kesällä 1944. - Tuntui myös mahtavalta, kun syksyllä 1939 saimme pinnata koulusta päivystäessämme suojeluskuntatalolla tai ollessamme vartiossa eri puolilla kaupunkia.

Tilanteen vakavuus alkoi tulla ilmi, kun suojeluskuntalaisina jaoimme kutsuja ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Useimmet ottivat ne innokkaina vastaan ja olivat jo odottaneetkin kutsua, mutta punaisessa Keltussa, Lappeenrannan eteläosassa, muutama kutsuttu tuli kirveen kanssa ovella vastaan: ”Perkele, en ota sitä käteeni.”

Koulunkäynti keskeytettiin lokakuussa. Minut komennettiin Isotalon Ension kanssa armeijan hankintatoimistoon. Kiersimme kuorma-autoilla kauppoja ja veimme tilauslistoja täytellen kaikkea, mitä armeijan katsottiin tarvitsevan: villapaidat, turkit, lapiot, kirveet, hakut, polkupyörät jne. Vain oppikoululaispojan nimi alle ja lupaus, että valtio joskus maksaa. Monet kauppiaat luovuttivat tavaransa itku silmässä menettäessään suuren osan omaisuudestaan.

Talvisodan ja Välirauhan aika

Koulu alkoi Lappeenrannassa uudelleen 13. marraskuuta, tosin aluksi vain meille 8-luokkalaisille. Meistä yritettiin tehdä ylioppilaita vaikka väkisin. Mutta sitten hälytyssireenit alkoivat ulvoa ja historianopettajamme Arvo Vento totesi: 'No, nyt ne sitten tullee, lähetään pois.' Siihensuojeluskuntatalolle tai pommisuojaan juoksuun päättyi koulunkäyntimme 30. marraskuuta 1939 eikä se enää koskaan jatkunut. Jo toisena sotapäivänä neljä pommikonetta teki matalalla lentäen hyökkäyksen kaupunkiin. Pommit putosivat Kaukaan lahteen. Saimaan kanavan suulla ollut 40 mm:n it.jaos, kärrinpyörään kiinnitetty Maxim-konekivääri kirkon valleilta ja kymmenet suojeluskuntalaiset kivääreillään ampuivat kiivaasti koneita. Yksi niistä sai osuman ja putosi johonkin leirikentän taakse. Koneen palosta mustuneet kaksi lentäjää tuotiin poliisilaitokselle. Kolmas oli ampunut itsensä valkobandiittien kiduttamisen pelosta. Monet kertoivat saaneensa koneeseen osuman. Varmimpana näistä oli poliisimestari Reino Laaksonen, joka kehui ampuneensa koneen alas pistoolillaan. Innoissaan hän otti lentäjät hoiviinsa lumipukunaan valkoinen pöytäliina, jonka kulmia koristivat punaisenkirjavat kukat.

Työ hankintatoimistossa jatkui osaltani pari viikkoa. Sitten perustettiin Lappeenrannan alokaskurssi 18. joulukuuta Vanja Wolkoffin aloitteesta ja johtamana. Vaikka hän olikin venäläinen syntyään ja ortodoksi, oli hän tosi suomalainen mieleltään sekä innokas suojeluskunnan vääpeli. Hän opetti lyseossamme venäjänkielen lisäksi tilapäisesti ainakin luonnonhistoriaa. Hänen sukunsa talo on nyt museona Lappeenrannassa. - Tuosta alokaskurssista alkoi minun vakinainen palvelukseni ja kesti 23 päivää vaille viisi vuotta. Jos otetaan mukaan myös hankintatoimiston aika ja suojeluskunnan päivystykset, kertyy palveluajaksi 'Suomen raskaassa' kuukauden verran yli viisi vuotta. - Vähän Vänrikki Stoolin sanontaa muuttaen: ”Jotakin siis tietäisin, olinhan siellä minäkin.”

Lappeenrannan alokaskurssilla meitä oli 35 innokasta oppilasta, kuka minkäkinlaisessa asepuvussa. Minulla oli aluksi ilmavoimien mustakauluksinen asetakki, mutta myöhemmin ratsuväen luurankotakki ja punaiset housut keltaisilla raidoilla. Kurssilla kuunneltiin luentoja, mutta varsinkin harjoiteltiin lähiseutujen metsissä sissiporukan toimintatapoja. Kouluttajana oli mm. luutnantti Vartiainen, joka oli jo ollut sissihommissa mukana. Hän kaatui kohta uudelleen rintamalle mentyään. Mutta me nuoret odotimme kuumeisesti rintamalle pääsyä ennen kuin sota ehtisi loppua. Ilmahälytyksen tullessa juoksimme Lönnrotin koululta kaupungin kirkkoa ympäröivien vallien suojaan. Oma sotaintomme vähän kyllä laimeni, kun erään pommituksen jälkeen meidät komennettiin puhdistamaan kaupungin katuja. Pommeista oli muutama osunut puiston sirpalesuojaan. Kaivoimme katuvarsien lumikinoksista jalkateriä, käsivarsia ja muita verisiä ruumiinosia. Ehkä sota ei ollutkaan niin ihanteellista kuin olimme kuvitelleet.

Alokaskurssi jatkui ja samoin Talvisota. Rintamalle pääsystä ei saatu tietoa, mutta eräänä päivänä tammikuussa kysyttiin vapaaehtoisia ilmatorjuntapatteriin. Menimme luokkatoverini Luostarisen Jorman kanssa kysymään asiasta tarkemmin. Sen tien meidät määrättiin sinne ja samalla myös Tudermanin Leo ja Maarasen Kalle. Ensin jouduimme Lauritsalan rautatiesillan lähellä olevaan 40 mm:n it.patteriin ja sieltä parin viikon päästä Kaukaan tehtaalle, joka oli ostanut tehtaiden suojaksi kaksi tanskalaista Madsenin 20 mm:n tykkiä. Aluksi olimme asemissa korkeiden ropsipinojen päällä, jotka ammuttaessa horjuivat ja jopa hajosivat. Sitten meille rakennettiin lastentarhan viereen puusta korkea 8-pylväinen torni, johon toinen tykkimme raahattiin. Urhoollisesti yritimme sieltä ampua viholliskoneita, jotka kuitenkin lensivät yleensä meidän ampumaetäisyytemme ulkopuolella. Madsen-jaos sai kuitenkin yhden pudotuksen tililleen.

Pommitusten kiihtyessä tuhoutui suurin osa Lappeenrantaa. Kotini pihaan osui kolme pommia. Niistä yksi hajoitti piharakennuksen, toinen meni räystään lähi maahan räjähtämättä ja kolmas, palopommi tuli eteisen läpi sytyttäen talon palamaan. Pommi hautautui kumminkin hiekkaan talon alla ja siltä osin sammui. Isä juoksi kellarista pommituksen jälkeen ja sammutti muun palon. - Ehkä oli sama päivä, kun pommi osui tykkitornimme juurelle katkaisten yhden kannatusjalan. Torni pysyi pystyssä, vaikka vähän vapisikin. Päiväkirjaani kirjoitin seuraavana päivänä: Silloin pommien jyristessä ympärilläni ymmärsin ensi kertaa, mitä on sota. Vuonna 1935 aloitettu päiväkirjani päättyi seuraavasti: 'Me, neljä koululaista lähdemme ehkä jo huomenna 25. helmikuuta 1940 koulutuskeskukseen. Paikkaa emme tiedä. Ehkä en palaa ennen kuin olemme voittaneet sodan ja ajaneet ryssät rajan taa.'

Kuinka sitten kävikään? Kun aamulla läksimme patterista Lappeenrantaan hakemaan litteroita matkaamme varten, kohtasimme vain sotilaspiirirakennuksen savuavat rauniot pommituksen jäljiltä ja tolaltaan olevan vääpelin. Hän kertoi paperiemme palaneen kaiken muun mukana. Ainoana ohjeena oli 'Menkää vain junaan ja ajakaa koulutuskeskukseen'. Niin läksimme kohti Rajamäkeä. Matkalla poikkesimme Lahteen Tudermanin Leon apteekkari-isän kotiin. Lahdessa tuntui vallitsevan täysi rauhantila. Ihmeellistä oli mennä ensi kertaa elämässä nähtyyn ja koettuun lämpimään kylpyammeeseen ja pestä pois pommitusten tuhkat ja pölyt.

Ilmahälytys keskeytti matkamme ainakin kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla Riihimäen asemalla sirpalesuojaan. Saavuttuamme seuraavana päivänä Rajamäkeen meidät määrättiin alokkaiksi, kun meillä ei ollut komennustodistuksia aliupseerikouluun, johon meidän oli määrä mennä. Kouluttajina olivat mm. viulisti Olavi Tilli Viipurista ja Pentti Laasonen, myöhemmin Teknillisen korkeakoulun rehtori. Sota ei kuitenkaan ollut meidän kohdaltamme aivan lopussa. Venäläiset tiesivät koulutuskeskuksen ja Alkon tehtaat Rajamäessä ja pommittivat usein niitä Paldiskista lähteneillä koneillaan. Kerran taas juostuamme ilmahälytyksen tultua kansakoulun takana olevaan metsään putosi yksi pommeista viereisen puun juureen surmaten kolme kaveriamme. Yksi heistä oli lappeenrantalainen.

Ihmeelliseltä tuntui, kun rauha maaliskuun 13. päivänä tuli, vaikka vaikeat ehdot synkistivät mieltä. Uskalsi aivan rauhassa kulkea ratapenkkaa etäisyysmittari olalla ja nauttia kevään tuoksuista ja kukista. Ruusuilla tanssimista ei kuitenkaan kauan kestänyt. Tämä käy ilmi lapsuus- ja nuoruustoverilleni Martikaisen Untolle kirjoittamastani kirjeestä 21. maaliskuuta 1940: 'Jo sodan aikana oli meillä juoksua ja höykkyä kohtalaisesti, mutta rauhan tultua sitä alkoi oikein todenteolla. Maassa käymme joka päivä useita kertoja, samoin marssiessa käymme usein metsästä hakemassa laulua. Silloin tällöin pidetään natsahautajaisia, jolloin jokin pieni roska kuljetetaan huovan päällä kuuden miehen kantamana, kiväärivartion saattamana ja koko jaoksen seuratessa pitkin pihaa ja haudataan juhlallisesti tunkiolle. Koko ajan lauletaan joko Porsaita oomme kaikki tai Emmaa.'

Eilen oli kyseessä samanlainen pelleily: Neljä miestä komennettiin hakemaan erästä miestä, joka oli mennyt lupaa kysymättä ulos kuselle. Haku tapahtui kiväärein ja paljastetuin pistimin. Tämän jälkeen hän joutui laittamaan koko kämpän 50 petiä kuntoon. Olin yhtenä miehenä kaveria hakemassa ja ulkona asennossa seistessäni löin jotenkin vaistomaisesti oikealla kädelläni kiväärin päässä olevaan pistimeen muistamatta, että peltinen tuppi oli poistettu. Pistimen terä upposi syvälle kämmeneeni – haavan arpi tuntuu vielä 50 vuoden jälkeen. Jotenkin selitin tapahtuman tapaturmaksi eikä minua rangaistu, vaan sain seuraavaksi päiväksi vapaata ulkopalveluksesta, kun toiset marssivat 10 km pakkaukset ja kivääri selässä.

Seuraavassa kirjeessä totean mahtipontisesti: 'Saimme uudet 20 mm:n räikät, Bredat, kotoisin Mussolinin takapihalta. Mukavampihan olisi ollut käyttää suurempia kirnuja, mutta tuleehan meistä nyt viisaita. Kohta ammumme lentokoneita jo Singerin ompelukoneella. Nyt juuri olen vartiopäällikkönä Rajamäen viinatehtaalla ja täytyy tästä lähteä vaihtamaan vartiota eli vetämään vaihtoa. Siinä menee 15 minuuttia, mutta ei Sinun tarvitse odottaa, vaan voit lukea suoraan eteenpäin.'

Toukokuun lopussa saimme sitten Molotovin keskosina alokkaan paljaaseen päähän ylioppilaslakit Lappeenrannan kirkon seurakuntakodissa. Kaikki luokkamme pojat olivat sotilaspuvussa, kun siviilipuvun käyttöön emme saaneet lupaa. Jatkosodan aikana luokkamme 11 pojasta kaatui viisi.

Vakuuttelujamme väärästä koulutuspaikasta lopulta uskottiin ja meidät neljä lappeenrantalaista komennettiin kesäkuun alussa Santahaminaan it.aliupseerikouluun. Siellä vallitsi vielä vanhan ajan santsaritunnelma. Varsinkin eräs kersantti Lehtisalo, oppilaiden sanastossa V-salo, aloitti heti rajusti. Kysyessään ensimmäisessä puhuttelussa nimeäni vastasin: Oppilas Häkkinen, herra kersantti – pärekori, sanon minä. Pärekori, herra kersantti... Tällä tavoin se jatkui, natsan hautajaisia, kasarmin ympärijuoksua, jalkaväen muodollista ja tykkijumppaa. Eräänä iltana, kun klo 22 vielä kurvasimme kasarmia aina kolmen askeleen päästä maihin mennen, oli monella jo itku silmässä pelkästä väsymyksestä. Pisin vapaa-aika klo 6-22 välillä oli 10 minuuttia. Hyvää päivää aliupseerikoulu, maahan!

Juhannukseksi oli luvattu ensimmäinen kotiloma, mutta ennen lähtöä tuli hälytys ja kiskoimme tykkimme Hevossalmen kalliolle, jossa juhannus sitten kuluikin. Syy ei tällä kerralla ollut kuitenkaan santsareissa, vaan Neuvostoliiton uhkaavissa eleissä.

Aliupseerikoulu päättyi osaltamme yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin. Viiden viikon ryntäilyn jälkeen kolme lappeenrantalais-rajamäkeläistä komennettiin 12. heinäkuuta 1940 alkaneelle RUK:n 48. kurssille Niinisaloon. Siellä olimme pääosan kurssiajasta, mutta runsas kuukausi ennen kurssin loppua meidät siirrettiin Santahaminan Ilmatorjuntakouluun. Koulu oli aloittanut toimintansa 1. elokuuta  ja näin meidän kurssistamme tuli 1. ItRUK. Tämä oli sittenkin herrasmiesten koulu verrattuna aliupseerikouluun. Kurssin it.patteri oli koottu eri-ikäisistä oppilaista aina yliopiston dosenteista, maistereista ja diplomi-insinöreistä lähtien meihin vihreisiin edellisen kevään ylioppilaisiin saakka. Olimmekin, Luostarinen, Tuderman ja Häkkinen, porukan nuorimmat.

Patterin päällikkö kapteeni Jorma Simojoki piti kylläkin kovaa kuria. Kun kerran tullessaan aamulla käskynjakoon hän rykäisi reilunpuoleisesti, niin koko patteri syöksyi maahan. Sen jälkeen hänen otteensa vähän hellitti ja joskus kun kuumana kesäpäivänä ampumaoppitunnin aikana oppilaiden päät alkoivat nuokkua, hän komensi porukan ulos jalkapalloa pelaamaan. Tultuaan pelissä kampatuksi, hän kiitti oppilasta hyvästä kampista. Jatkosodan loputtua ja rauhan jotenkin vakiinnuttua alkoi kurssimme kokoontua muisteluihin aluksi viisivuotisjaksoin ja nykyisin jo joka vuosi. Yli 40 oppilaasta on jäljellä enää vajaa puolet. Yksi silloisista oppilaista professori Olli Lokki poistui joukostamme juuri tätä kohtaa ensimmäisen kerran kirjoittaessani 1994. Hän toimi Jatkosodan ajan puolustusvoimien ballistisessa toimistossa ja oli ensimmäinen matematiikan opettajani Teknillisessä korkeakoulussa sodan jälkeen. Jorma Simojoki osallistui tilaisuuksiin kuolemaansa saakka. Hän poistui tavallisesti kävellen ovelle, jossa alkoi laulaa ja jatkoi siitä hitaasti eteiseen ja ulos.

RUK:n aikana sain ainakin yhden kotiloman. Olin ollut siihen asti vain koulutuskeskuksissa. Niinpä häkellyin, kun Riihimäellä vaihtaessani junaa pari sotilasta teki asennon ja avasi oven. Hyppäsin äkkiä sivuun katsoen, kuinka suuri herra perässäni oikein tulee. Eihän siellä ketään ollut, sillä RUK:n oppilas oli siihen aikaan myös herra.

Untolle kirjoitin RUK:n loppuvaiheista seuraavasti: 'Viikot ovat jo jonossa ja päiviä seitsemänkymmentä. Kaikki ajatukset suuntautuvat täältä pois pääsyyn, vaikka sanotaankin, ettei 48. kurssi lopu koskaan. Mokkerit eli nuorempi kurssi on meille vakituisena ilonaiheena. Heillä on kokelaat santsareina ja aivan hyvä rauhanajan meininki. Me vain vartioimme, etteivät nuoret vie meiltä kaikkia päiviä.' Ja sitten viimeisten päivien tunnelmaa: 'Tänä aamuna oppilaspatterin päällikkö luki meille tahtia: Yksi aamulla, yksi aamulla... Viskaalit kuulivat tämän ja määräsivät hänet kirjoittamaan 500 kertaa yksi aamulla. Hän kirjoitti ja viimeiseksi punaisella kynällä vain yksi aamulla. Siihen viskaalit totesivat, että niinhän se on, ja siihen se juttu jäi.'

RUK päättyi Santahaminassa marraskuun puolivälissä. Kolme meistä Luostarisen Jorma, Varalan Martti ja minut komennettiin Savitaipaleelle VI Armeijakunnan it.patteristoon. Muistiini ovat elävästi jääneet maisemat junan lähestyessä Lappeenrantaa. Sydän pompottaen katselin entisiä ratkimaisemia Simolan aseman molemmin puolin ja pyrin toteamaan, vieläkö Hytinkolmiomittaustorni oli pystyssä. Siellä kävimme Kaukon ja Unton kanssa ihailemassa kesäisiä maisemia vähän ennen Talvisotaa. Taisipa Neuvosen Leokin, tuo napero olla mukana kertoillen juttua tuhdista emännästä, joka aamulla puisteli parvekkeella täkkiä ja naapurin kysymykseen, mitä hän etsi, vastasi emäntä: Pientä miestäni. Leo oli nimittäin niitä harvoja isäni lisäksi, jotka olivat minua pienempiä, siinä 150 cm. Näistä retkikavereistani kerron kohta vähän lisää.

Savitaipaleen parakkikylästä Olkkolan kankaalla, kauniilla Kuolimojärven harjulla, ei minulle ole jäänyt kovinkaan paljon muistoja. Jonkin verran toimin kouluttajana, mutta enimmäkseen muissa tehtävissä. Patterin päällikkönä oli ankaraksi koettu luutnantti Aki Marte, joka Talvisodan aikana oli yksi kuuluisimmista patterinpäälliköistä. Hänen johtamansa 1. Kev. It.patteri ampui sodan aikana alas 32 viholliskonetta. - Sotien jälkeen tapasimme rauhallisemmissa merkeissä, kun neuvottelimme ravintolahenkilökunnan valintakokeista. Marte oli silloin Alkon ravintoloiden toimitusjohtaja ja itse olin Työterveyslaitoksen psykologian osaston johtaja. - Hän kuoli 5.4.1995 täytettyään pari viikkoa sitä ennen 79 vuotta.

Koulutustehtävien ohessa puhdistin asemestari K. Tainan apulaisena suomalaisten alasampumien venäläispommarien multaisia konekiväärejä ja kokeilin niiden toimintaa. Enimmäkseen työskentelin kuitenkin armeijakunnan it.toimistossa kapteeni Sulo Helpin komennossa. Piirsin karttoja tai oikeastaan peitepiirroksia it.tykkien asemista ensin puolustuksen kannalta Savitaipaleen, Pertunmaan, Lappeenrannan ja Imatran seuduilta, kun tunsin hyvin näitä alueita. Varsin pian siirryttiin kuitenkin Karjalan kannakselle päin: Viipuri, Nuijamaa, Kämärä, Summa, Muolaa, Terijoki ja Pietarin ympäristö. - Vielä nykyisinkin kiistellään siitä, milloin Barbarossa-suunnitelmaa alettiin valmistella Suomessa. Yleensä se ajoitetaan kevättalveksi 1941. Kuitenkin jo edellisen vuoden lopulla piirsin karttoja it.asemista hyökkäyksen varalta. Tulisieluinen Helppi, jonka huoneessa yksin sain piirtää karttoja usein iltamyöhään ja lukita ne hänen kaappiinsa, sanoi usein työstä poistuessaan: Jos sanaakaan tästä kerrotte toisille, teidät ammutaan aamun koitteessa. En muista kertoneeni mitään edes kokelastovereilleni, joten Helppi sai säilyttää luottamuksensa.

Kerran piirrettyäni taas karttoja urakalla iltakaudet Helppi antoi minulle iltapäivän vapaata ja kehoitti lähteä hiihtämään. Tein niin ja innolla laskiessani jyrkkää mäkeä kaaduin kinoksen alla olleeseen kantoon, katkaisin sukseni ja löin rintani. Hetken lienen ollut tajuttomana, sitten heräsin ja kahlasin patteriin. Sain angiinan ja makasin muutaman päivän sotasairaalassa. Se oli ainoa sairaalassa olo siihen saakka, kunnes vuonna 1988 olin ohitusleikkauksessa. - Helpin luottamus minuun todistautui sitten jatkosodan aikana monta kertaa, vaikka ihme kyllä säilytin henkeni.

Jo ennen sodan alkua minut Helpin määräyksestä komennettiin vanhojen mikkeliläisten reserviläisten kokoojaksi ja kouluttajaksi, kun se kenttätykistössä aikoinaan palvellut patterinpäällikkö ei ymmärrä ilmatorjunnasta yhtään mitään. Suorasuuntaukseen it.tykillä Helppi määräsi minut kolme kertaa. Olin useaan kertaan jaokseni kanssa alistettuna Laguksen joukoille. Välillä yhteydet Helppiin olivat irrallisempia, mutta jonkinlaisena koulutusideologina hän minua piti ja mainosti. Nurmoilan lentokentän ilmatorjunnassa oli osaksi rauhallisempi aika vuosina 1942-43, mutta sitten tulikin jo Helpiltä komennus Panssari-it.patteriin Äänislinnaan, siellä olleen miehistökapinan rauhoittamiseksi. Yhteydet päätyivät siihen, kun en enää kuulunut VI Armeijakuntaan. - Seuraava tapaaminen oli joskus 1950-luvulla Työterveyslaitoksessa, kun hän johti helluntaiseurakuntien kokousta pyhässä uskossa. Isänmaan asia oli hänet 'pettänyt'. Innokkaana ja tulisieluisena hänen oli etsittävä turvansa muualta. Sama tunteenomaisuus ilmeni hänessä myös sota-aikana. Hän suhtautui alaisiinsa joko voimakkaan myönteisesti tai kielteisesti.

Jos Helpin muistot jätetään sivuun, jäi Savitaipaleelta muutakin mieleen, joskaan ei kovin paljon. Kerran porukka komennettiin saunaa lämmittämään lähelle kirkonkylää, ison mäen alle. Kun lopulta tultiin saunaan, tarkeni siellä vain töppöset jalassa, lämmintä oli vain löylynheittäjillä, ei muilla.

Saatoinpa olla ensimmäinen kerta humalassa, kun Varalan Make toi Nordfors-pullon Lappeenrannan Alkosta ja otimme Jorman kanssa pienet hörpät. Make paistoi mustasta pörssistä tuomaansa sianläskiä runsaassa voissa.

Me kokelaat toimimme kantahenkilökunnan lisäksi päivystävinä upseereina valvomassa aluetta ja järjestystä virka-aikojen ulkopuolella. Se taisi olla kohtalaisen muodollista ja puutteellista. Kerran keväällä jouduttuani päivystäväksi upseeriksi päätin todella mennä tarkistamaan tykkihalleja, jotka olivat Olkkolan kartanossa muutaman kilometrin päässä patterista. - Paikka on muuten sama, jonka Urpo Leppänen omisti jonkin aikaa ja josta nyt riidellään venäläisten koulutuskeskuksena. - Hämmästyin ja kauhistuinkin, kun hallit olivat tyhjiä eikä tykeistä näkynyt jälkeäkään. Palasin esikuntaan vain todetakseni, että joka päivä oli päivystyskirjaan merkitty: Päivystyskierros tehty, kaikki kunnossa. Vaivihkaa sain selville, että tykit oli kuljetettu pois pari viikkoa sitten, mutta päivystajille ei siitä oltu ilmoitettu. Tarkastuskierros tykkihalleille oli muka tehty joka ilta.

Parhaana muistona Savitaipaleen ajoilta on se, kun kävimme Suur-Saimaan Sarviniemessä kovapanosammunnoissa kirkkaana kevättalven päivänä. Ammuntamme kohteena oli lentokoneen vetämä maalipussi. Mutta enemmän kuin kovapanosammunnat kiehtoivat mieltäni Suur-Saimaan selät ja Salpausselän jatkona olevat korkeat harjumaisemat. Vastapäätä Sarviniemeä oli Kyläniemi, jossa Häkkisen suku oli asunut ainakin 1700-luvun alusta alkaen ja jossa myös isäni oli syntynyt. Katselin myös kaihoisasti suuren selän takaa näkyvää Hietsaarta. Monena kesänä Tavi-laivan lämmittäjänä ollessani olimme ajaneet sen ohi ja suurena haaveenani oli ollut päästä kerran retkeilemään sinne ja kulkemaan sen hietakannaksia ja jyrkkiä petäjäharjuja. Vihdoin syyskesällä 1939 teimme Unton ja Kaukon kanssa kauan suunnitellun veneretken tuohon Hietsaareen. Kirjoitimme tuosta retkestämme kukin vuorollamme tarkkaa päiväkirjaa. Erityisesti on jäänyt mieleeni eräs iltayö, kun istuimme korkealla Hietsaaren harjulla täyden kuun kuvastuessa leppoisille laineille. Pohdimme kukin kohdaltamme elämäämme ja toiveitamme.

Pari päivää tämän jälkeen kuulimme Tavilla saaren ohi ajaneelta isältäni, että Saksa oli hyökännyt Puolaan 1. syyskuuta 1939. Ja saman päivänä, kun palasimme retkeltämme Lappeenrantaan 3. syyskuuta alkoi toinen maailmansota, Englanti ja Ranska julistivat sodan Saksalle.

Tuolloin kevättalvella 1941 Ilkon selkää, Kyläniemeä ja Hitsaarta katsoessani en osannut aavistaa, että Unto ja Kauko kaatuivat parin kuukauden päästä alkavan jatkosotamme aikana. Unto oli koko lapsuuteni ja kouluaikani paras ja lähes ainoa ystäväni. Aina kun oli mahdollista olimme yhdessä ja teimme retkiä lähimetsiin ja Saimaan saariin. Vanhin veljeni Kauko liittyi myöhemmin retkiporukkaamme. Neljäntenä tähän tuli mukaan Neuvosen Leo, joka ei kuitenkaan ollut Hietsaaren matkalla mukana. Hän kaatui sodan viime vaiheissa Itä-Karjalassa.

Sitten vänrikkinä läksin kesäkuun alussa komeasti siviiliin. Loppuloman aikan ehdin olla pari viikkoa töissä Lappeenrannan radioasemalla. Virallisesti pääsin siviiliin 17. kesäkuuta 1941 ja kutsuttiin salaisen liikekannallepanon alkaessa reserviin 18. kesäkuuta. Ja Helppihän se oli asialla määräten minut heti Mikkeliin kuuromykkäkoululle perustamaan reserviläisistä koostuvaa 112. Kevyttä Ilmatorjuntapatteria. Se perustettiin ja minut määrättiin toisen jaoksen johtajaksi.

Tässä vaiheessa lienee paikallaan antaa minioppitunti siviileille siitä, mitä kevyt ilmatorjuntapatteri merkitsi ja sisälsi. Patteriin kuului kaksi jaosta, joissa kummassakin oli kaksi 40 mm:n läpimittaisella putkella ja ammuksilla varustettua Bofors-ilmatorjuntatykkiä ja yksi it.konekivääri. Tykkien teoreettinen kantomatka oli noin 10 km, mutta tehokas ampumaetäisyys alle 5 km. Kranaatit räjähtävät putkesta lähdettyään hyvin herkästi esteen, jopa vesipisarankin kohdattuaan. Jotteivat ne maahan pudotessaan aiheuttaisi vahinkoja, kranaatit räjähtävät itsestään joko 10 sekunnin, noin 3000 metrin päässä. Edellisiä sanotaan pitkiksi ja jälkimmäisiä lyhyiksi.

Varsinaisten tykki- ja konekiväärimiesten lisäksi jaokseen kuului tähystys-, puhelin-, ampumatarvike- ja toimitusryhmä. Yhteensä miehiä oli 50-90 huollon ja muiden aputoimintojen järjestelystä riippuen. Tulijaosten lisäksi patterissa oli toimitusjaos, töpinä, joka vastasi huoltotehtävistä. Tällaisen jaoksen johtajana toimin koko jatkosodan ja varsin usein erillään töpinästä ja toisesta jaoksesta, jolloin itse järjestimme muonituksemme ja muun huollon.

Patterin perustamisen jälkeen jaokseni ajoi yskivien häkäaautojen vetäminä Suomenniemelle. Siellä kaivettiin ensimmäiset asemat, tutustuttiin tykkeihin ja konekivääreihin ja aloitettiin tarmokas koulutus: hälytyksiä ja tykeille juoksua, suuntausta ja tulikomentoja sekä vähän kovilla ampumistakin. Helppi tuli yllättäen ja suoritti koehälytyksen. Jaos oli ampumavalmiina 1,5 minuutissa. Mielestäni kaikki sujui hyvin, vaikka itse olin vasta 20-vuotias ja miesten keski-ikä oli yli 35 vuotta, eikä kukaan heistä liene nähnyt it.tykkiä aikaisemmin.

Veljeni Kaukon perhe oli evakuoitu Mäntyharjulle. Siellä heille ennestään tuntemattomassa maalaistalossa oli Aili-vaimo ja neljä tytärtä, joista kaksoset vasta parin kuukauden ikäisiä. Sain luvan käydä heitä katsomassa. Patterin moottoripyöräaliupseeri antoi minulle viiden minuutin koulutuksen moottoripyörällä ajosta ja niin vain ison moottoripyörän selkään ja ajoin sorateitä Suomenniemeltä Mäntyharjulle. Kerran jyrkässä kurvissa olin lentää tieltä ulos, mutta joten kuten selvisin ja sen jälkeen hiljensin vauhtia. Se oli minulle ensimmäinen ajo moottoriajoneuvolla. Toinen kerta oli sitten panssarivaunulla harjoittelu Lappeenrannassa keväällä 1944. Näin alkoi minun liikenneoppini ja jatkui 50-luvulta lähtien liikenneturvallisuustutkimusten merkeissä seuraavat neljä vuosikymmentä.

Sotapäiväkirjan kirjoittamisen aloitin 18. kesäkuuta 1941 ja tein merkintöjä siihen joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, kuten loma-ajat, joka päivä, mutta vilkkaina aikoina jopa kymmenen kertaa päivässä. Viimeinen merkintä on 24. marraskuuta 1944, jolloin minut siirrettiin siviiliin. Pienellä käsialalla ja tiheään kirjoitettuna kahdeksaan vihkoon kertyi sivuja noin 400. Näihin sotapäiväkirjoihin ja Untolla sekä sukulaisille lähettämiini ja heillä säilyneisiin kirjeisiin perustuvat kokonaan nämä muistelmani. Tältä ajalta kertyi valokuvia kaksi albumia. Niistä on kerätty tässä julkaisussa esitetyt kuvat.

Jatkosota alkoi ja marssi kohti itää

Saksa alkoi hyökkäyksensä Neuvostoliittoa vastaan aamuyöllä 22. kesäkuuta 1941 koko rintamalla Itämerestä Mustaan mereen. Sotatoimet Suomen alueella alkoivat samana päivänä saksalaisten ylittäessä Norjan ja Suomen rajan ja miehittäessä Petsamon. Edelleen samana päivänä Neuvostoliiton koneet pommittivat suomalaisia sotalaivoja, ampuivat Hangosta tykistöllä Suomen aluetta ja tekivät useita rajaloukkauksia. Kesäkuun 25. päivänä venäläiset pommittivat Helsinkiä ja useita muita Suomen paikkakuntia. Seuraavana päivänä presidentti Risto Ryti totesi puheessaan sotatilan vallitsevan Suomen ja Neuvostoliiton välillä. - Suomenniemellä ollessamme lensivät venäläiskoneet muutaman kerran ylitsemme, mutta olivat liian korkealla tulittaaksemme niitä.

Meidän marssimme itään alkoi 30. kesäkuuta tietä Ristiina – Mikkeli – Juva – Savonlinna. Ja juuri kun olimme päässeet Savonlinnan siltojen yli, tuli kaksi venäläistä SB-pommikonetta pommittaen siltoja. Meille ei sattunut mitään, mutta patterimme moottoripyörälähetti lensi pommin heittämänä pyörineen ojaan kömpien sieltä kuitenkin mutaisena ylös ja jatkoi matkaansa.

Marssi jatkui joskin hitaasti, kuitenkn tarkkaan tehdyn marssisuunnitelman mukaan: Marssitauko Herttualan lammen rannalla Kerimäessä, sitten jatkuen Seikunlampi – Raikuu – Puhos – Kitee – Päätye – Tohmajärvi – Tenkakangas – Huhtilampi – Kovero - Ristivaara, jossa kaivettiin asemat ja oltiin ampumavalmiina 1. heinäkuuta aamulla vähän yli vuorokauden kestäneen ajon jälkeen. Kolmesta kuorma-autosta puhkesi matkalla rengas, mutta ne paikattiin itse ja autot ajoivat jaoksen vähitellen kiinni. Omana toteamuksena päiväkirjassa on: Mieliala loppuun saakka reipas, it.komentaja kiitti patteria hyvin suoritetusta marssista ja kehotti lepäämään tulevien rasitusten varalta.

Kolmen päivän levon jälkeen matka jatkui 4. heinäkuuta rajan tuntumaan: Kovero – Tuupovaara – Öllölä – Luutalahti - Mannervaara. Kaiken piti tapahtua mahdollisimman näkymättömästi. Asemat kaivettiin etukäteen ja vain välttämätön miehistö ja kalusto jäivät tykkien luo Mannervaaran rinteelle, josta oli suora näköyhteys vihollisen puolelle Korpiselkään. Teltat kaivettiin maahan vaaran länsirinteeseen. Sota sai meidän puolestamme alkaa, mutta se jatkui vielä muutaman päivän kissa-hiiri-leikkinä. Viholliskoneita ei saanut ampua elleivät ne pommittaneet. Vihollispartioita kierteli takamaastossa ja niiden annettiin kulkea vapaasti elleivät ne törmänneet suoraan suomalaisiin joukkoihin, jolloin ne tuhottiin. Tykistö ampui molemmin puolin harvakseltaan maaliammuntoja. Vaikutti varsin hiljaiselta, joskin vähän painostavalta ainakin hyökkäämään lähtevien joukkojen osalta. H-hetkeä oli siirretty useaan kertaan.

Hyökkäyksen tulivalmistelu alkoi varsinaisesti 9. heinäkuuta yöllä. Raju ukonilma kulki joukkojemme yli ja sen siirtyessä rajan taa aloitti oma tykistömme yhtäkkisen rumputulen, joka kuului vain yhtenä jylinänä ammusten ulistessa ylitsemme ja räjähtäessä etulinjassa ja taaempana. Vihollinen vastasi tuleen laimeahkosti. Lähimmät kranaatit räjähtivät parinkymmenen metrin päässä tykeistä ja teltoistamme ilman vahinkoja. Se oli kuitenkin minulle ja monille muille ensimmäinen tulikaste ja sen vuoksi pelottava ja mieleenjäänyt. Rajalta kuului kiivasta kivääri- ja konekivääritulta.

Seuraavana päivänä tuli käsky Ajoon. Korpiselkään vievien teiden varsilla piti vielä kahdeksan vihollisen tykki- ja kk-pesäkettä puoliaan ja yksi niistä oli tarkoitus tuhota it.tykin suorasuuntauksella. Tätä varten siirryimme etulinjaan ja vedimme käsipelillä tykkimme näköetäisyydelle vihollisbunkkerista. Ampumisesta kuitenkin luovuttiin vaikean maaston vuoksi ja paikalle tuotiin järeämpi ja paremmin suojattavissa oleva tykki.

Palasimme Mannervaaraan ja odotimme uutta lähtökäskyä, joka tulikin pian. Läksimme asematiedusteluun Korpiselkään. Taisteluja käytiin vielä joka puolella kirkonkylän ympärillä. Tie Korpiselkään avautui 11. heinäkuuta iltapäivällä ja ajoimme asemiin kirkonmäen korkeimmalle kohdalle. Taistelujen jäljet näkyivät kaikkialla: kaatuneita vihollisia, tuhottuja ajoneuvoja, miinakuoppia, rikkiammuttuja rakennuksia ja joukossa Molotovin ja muiden bolsevikkien repaleisia kuvia. Satakunta venäläistä piti vielä puoliaan kylän itäpuolella, mutta Laguksen jääkärit olivat menossa jo kaukana kohti vanhaa rajaa. Antauduttuaan viholliset kertoivat, että upseerit olivat lähteneet jo vuorokausi aikaisemmin. He olivat uhkailleet, että antautujat tapetaan kiduttamalla. Vähitellen vihollisia tuli esiin talojen raunioista ja kellareista, toiset vasta parin päivän kuluttua. Suurin osa heistä oli inkeriläisiä ja puhuivat hyvää suomea.

Jaoksen tykkien luokse käveli seuraavana päivänä pitkä suomalainen upseeri riisutussa univormussaan. Hän kyseli kaikenlaista ja vastailin aluksi hyvin epäillen ja vältellen. Noustuani kävellessämme kivelle huomasin olkapäillä everstin merkit ja tajusin, että hän olikin Karjalan Armeijan it.komentaja eversti Frans Helminen. Ryhdistäydyin asentoon ja lisäsin vastauksiini Herra eversti, johon hän vain totesi: Jatketaan keskustelua entiseen tapaan.

Korpiselässä pääsimme varsinaisesti ensimmäisen kerran myös ampumisen makuun. Viholliskoneita lensi useita kertoja ylitsemme ja omasta mielestämme ammuntamme onnistui hyvin, vaikkemme osumia havainneetkaan. Kulutus oli noin 150 paukkua taivaalle.

Kiireellä Laaguksen jääkärien perään

Marssikäsky tuli 13. heinäkuuta suuntana Korpiselkä – Ristikangas – Tsokki - Kokkari. Asemat ja teltat pystytettiin Kokkarin kylään sinne juuri tulleen kenttäsairaalan läheisyyteen. Haavoittuneiden mukaan taistelut olivat käynnissä Muuantojärven seutuvilla. Matka oli samanlaista kuin sitten jatkuvasti monien viikkojen aikana: tien vieressä vahvoja venäläisten varustuksia, osumankestäviä bunkkereita, piikkilankaesteitä ja raivauksia sekä toisaalta tykistön kranaattikuoppia, ammuttuja ajoneuvoja, aseita, ammuksia ja kaikenlaisia varusteita suuressa sekamelskassa ja myös ruuhkautunutta liikennettä molempiin suuntiin.

Kaksi päivää oli varuillaanoloa ja useita ammuntoja. Sitten jatkettiin matkaa Kokkari – Tolvajärvi – Kuikka – Uuksu - Muuantojärvi, jonka länsirannan pellolle aamuyöstä 16. heinäkuuta kaivettiin nopeasti asemat. Näkymät matkalla olivat muuten samanlaisia kuin aikaisemminkin, mutta hyökkäyksen vauhti oli kiihtynyt, sillä sotasaalista näkyi yhä enemmän ja nyt myös panssarivaunuja sekä -autoja. Osa kylistä oli palanut ja osa jäänyt ehjäksi, kuten tämä Muuantojärven kylä. Talojen sisällä ja ympärillä pyöri kanoja, kaniineja ja sikoja, rannalla oli kahdeksan lehmää ja kymmeniä lampaita. Talot olivat hirvittävässä sotkussa ja ensimmäisinä osuivat silmään 'kotieläiminä' lutikat ja torakat. Mutta ilmassa oli sen verran rauhallista, että illalla lämmitimme rannalla savusaunan ja kylvimme huikeasti. Sen päälle, kolmeviikkoisen puuro- ja hernerokka-aterioiden jälkeen söimme kylästä itse hankkimistamme tarpeista valmistamaamme lammaskeittoa, kananmunia ja maitoa.

Muuannon kylän pohjoisniemessä oli tyypillinen karjalainen karsikko, hautausmaa ja sieltä puuristien joukosta löytyi Jehkin Iivanan, runonlaulaja Iivana Shemeikan 1843-1911 hautapatsas, jonka Karjalan sivistysseura oli pystyttänyt 30. kesäkuuta 1927.

Mutta sota jatkui. Kapteeni Helppi antoi määräyksen asemien vaihdosta seuraavana aamuyönä 18. heinäkuuta Syksyjärvelle. Luostarisen Jorman joukkue oli jatkanut matkaa jo meidän tultuamme. Omat joukot olivat tunkeutuneet nyt Pitkärantaan ja Käsnäselkään. Meidän matkamme jatkui tietä Muuanto – Loimola – Uuksujärvi – Syksyjärvi. Vain muutama tunti sen jälkeen kun asemat oli saatu valmiiksi, toi kirjuri patterinpäällikölle insinöörikapteeni Yrjö Kivisalolta käskyn jaoksen etenemisestä Käsnäselkään, lähelle vanhaa rajaa. Tuo tie Lemetti – Uomaa – Käsnäselkä toikin sitten Talvisodan muistot voimakkaasti esiin. Lemetin motin alueella oli 20 km:n matkalla suunnattomasti korsuja, kraatinkuoppia, poikkiammuttuja puita ja kaikenlaista korjaamatonta romua, kaikkialla näkyi jättiläistaistelujen jälkiä. Mutta oli muutakin, sillä koko tienvarsi oli kuin hautausmaata. Vähän päästä oli ryssien pystyttämiä erittäin komeita sankarihautoja. Useissa oli marmorikivi ja suuri punainen tähti, aitaukset ympärillä ja istuinpenkkejä. Jokaiselle paikalle vei tieltä hiekoitettu, valkoisten kivien reunustama käytävä. Tällaiset olivat tuoreet näkymät nuoren vänrikin silmin.

Käsnäselän talot olivat jääneet polttamatta ja kiireinen oli lähtö nähtävästi ollut. Kaikki tavarat olivat taloissa paikoillaan, joskin sekaisin. Leipomosta löytyi satoja kiloja jauhoja. Seurantalo oli koristeltu punatähtilipuin, seinät olivat täynnään suomen- ja venäjänkielisiä julisteita sekä Stalinin ja Molotovin kuvia.

Kohta asemiin päästyämme alkoi myös vilkas lentotoiminta. Vuorokauden kuluessa ammuimme useita kertoja vihollisen pommikoneita, mielestämme aika lähelle osuen. Iltapäivällä tuli patterinpäällikkö käymään jaoksessani ja piti sille puhuttelun: yhdeksän vihollisen pommikonetta hyökkäsi Loimolassa luutnantti Elorannan ykkösjaosta vastaan, jolloin kaksi miestä kaatui ja kolme haavoittui. Ne olivat ensimmäiset tappiomme ja järkyttivät luonnollisesti voiton huumassa edennyttä jaostani. Määräsin heti ammus- ja puhelinryhmän kaivamaan vaihtoasemia puolen kilometrin päähän nykyisistä asemistamme. Halusimme heti ottaa oppia vastoinkäymisistä, ehkä juuri tuossa on myöhemminkin ollut menestymiseni – jos sitä on ollut – salaisuus. Mutta tällä kertaa emme vaihtoasemiin edes ehtineet, kun tuli käsky siirtyä vanhan rajan taa Tulemajärvelle.

Itä-Karjalan laulumaille

Ylitimme vanhan rajan 21. heinäkuuta 1941 klo 00.35. Siinä oli entiselle ja ehkä tulevalle Karjalaseuralaiselle juhlan tuntua, vaikkei sitä sopinutkaan toisille juuri osoittaa. Suurin osa porukastani oli intoa täynnä, vain pari kaveria vähän purnasi. Toinen oli Rötkö Savitaipaleelta, toisen nimeä en muista, mutta jotakin sellaista sanottiin kuin, että Kunhan ei vain haukattaisi paskaa tai Kunhan vain ei retkellä olisi paskainen loppu. Kelpo miehiä kuitenkin molemmat.

Saavuimme Tulemajärven rannalla olevaan suureen kylään. Rakennukset olivat suuria, kaksikerroksisia, navetta alakerrassa ja asuinhuoneet yläkerrassa, päädyt koristeltuja. Kylässä oli paikalla vanhoja siviiliasukkaita, jotka puhuivat pehmeää Karjalan murretta. Elämä oli ollut tiukkaa, kun kaikki viljelykset olivat kolhoosin hallussa, vain pieni perunamaa sai olla omana. Kysyessäni, miltä nyt tuntuu, vastasi eräskin mummo: Ka hyvähä, nyt sain heti jauhoo suomalaisilt. Venäläiset olivat poistuneet kylästä kolme päivää sitten vieden kaikki nuoret ihmiset ja suurimman osan karjaa mennessään. Sää oli helteistä ja metsäpaloja eri puolilla. Asemiemme läheltä löytyi viisi siviilimiestä, kaikki ammuttuina suoraan selästä läpi. Todennäköisesti he olivat kieltäytyneet lähtemästä sotaväen mukaan ja oli teloitettu siihen paikkaan. Meidän oli pakko haudata heidät helteisen sään vuoksi kiireesti ja kun jonkun heistä omistama koira tuli haukkumaan haudan vierelle, sai sekin lapiosta päähän ja pudotettiin samaan hautaan. Sellaista sattui sodassa.

Lentotoiminta oli vilkasta ja ammuimme useita kertoja ympäri vuorokauden. Hiki säästää verta ja siksi jo seuraavana yönä kaivoimme vaihtoasemat noin kilometrin päähän. Siviiliväestöä, etupäässä vanhoja alkoi palata yhä enemmän metsistä kyliin. Useimmat olivat peloissaan luullen bolsevikkien vielä palaavan. Väestö ei myöskään uskaltanut vielä koskea kolhoosien tavaroihin eikä karjaan. Palaajien joukossa oli myös noin 30-vuotias kansakoulunopettaja, joka kertoili avoimesti asioista ja olosuhteista. Epäilimme, että hän olisi ollut kylään ja luoksemme varta vasten lähetetty vakooja, mutta selvyyttä emme saaneet, kun jatkoimme matkaa parin päivän kuluttua. Hän puhui täydellistä suomenkieltä, sillä hänen koulunsa kuten muutkin olivat suomenkielisiä vuoteen 1936 saakka, sen jälkeen 1936-39 karjalais-venäläisiä ja Talvisodan jälkeen taas suomenkielisiä, sillä Itä-Karjalahan liitettäisiin pian Neuvosto-Suomeen. Karjalainen väestö puhui karjalankieltä rajalta Valkealle merelle ja Äänisjärvelle saakka. Väestöä karkotettiin herkästi pienistäkin rikoksista ja olot olivat kurjat. Yksityinen kalastus ja maanviljely oli kokonaan kielletty, vain yhden lehmän sai omistaa perhettä kohti. Kun sota loppuu, häviää asukkaiden kankeus suomalaisia kohtaan kolhoosipelon mukana. Näin kertoili siis nuori kansakoulunopettaja Tulemajärvellä 23.7.1941.

Me jatkoimme matkaamme kohti Petroskoita. Vanhan rajan ylitettyämme erosimme Laguksen joukoista, jotka hyökkäsivät Laatokkaa kohti ja sen itärannan suuntaan. Palalahti Prääzän tien varrella oli seuraava asemapaikka, johon saavuttiin asematiedustelun ja kaivausryhmän työn jälkeen yöllä. Tällä alueella olimmekin sitten kolmisen viikkoa monissa eri asemissa Vieljärven seuduilla ja Tsokkilassa ihaillen komeita itäkarjalaisia vaara- ja järvimaisemia.

Lentotoiminta oli varsin vilkasta ja viholliskoneita ammuimme lähes jokainen päivä. Tämä kuitenkin keskeytyi, kun jaokseni tykeistä toinen määrättiin panssarintorjuntaan. Ajoimme 40 km:n matkan etulinjaan Tsokkilan ja Vieljärven ohi lähelle Prääzää. Tie muuttui leveäksi Petroskoihin vieväksi viertotieksi, jonka sivustoille peltoaukean taakse vihollinen oli pureutunut asemiin ja teki vastahyökkäyksiä lyödäkseen suomalaisjoukot takaisin. Sen tukena oli sekä tykistöä että panssarivaunuja, jotka meikäläisiltä puuttuivat. Tykkiasema kaivettiin hiekkapenkereen päälle, josta oli suora näkyvyys peltoaukealle ja maantielle. Tykki vedettiin yöllä miesvoimin asemaan ja odottelu alkoi. Tiellä näkyi 200-400 metrin päässä neljä suomalaisten tuhoamaa panssarivaunua, joista kaksi vielä paloi. Jonkin matkan päässä vasemmalla sivullamme oli suomalainen 37 mm pst-tykki ja muutamia muita kauempana. Järeämpiä aseita ei ollut ja meidät oli kutsuttu apuun keskiraskaiden vaunujen tuhoamiseen, mihin muut eivät pystyneet.

Aamun valjetessa 26. heinäkuuta raskas 30 tonnin panssarivaunu liikkui pellolla tulittaen pohjoisen suuntaan ja katosi kohta usvan sekaan. Vaunu näyttäytyi kohta uudelleen ja sitten tuli raskas vaunu tuhotun viereen ja yritti ehkä hinata sitä pois. Lähempänä olleet 20 mm tykit ampuivat sitä ilman vaikutusta. Naapuritykkimme ampui kolme laukausta, joista kaksi osui ja vaunu tuhoutui. Me emme vielä olleet saaneet ampumislupaa, vaan meitä säästettiin pahemman varalle.

Puolen päivän maissa vihollisen kuorma-auto ajoi joko vahingossa tai asemiemme paljastamiseksi tuhotun vaunun viereen, jolloin muutama konekiväärisarja sytytti sen palamaan. Iltapäivällä eivät vaunut enää tulleet näkyviin, mutta sen sijaan mäkeämme ammuttiin suorasuuntauksella ja kraanaatinheittimillä. Lähimmät kranaatit osuivat muutaman metrin päähän tykistä vahinkoja aiheuttamatta.

Yöllä vihollinen laski savuverhon pellolle ja yritti vetää tuhotut vaunut pois. Edessä olevasta metsäniemekkeestä ammuttiin kolme valoammusta, jotta voisimme nähdä vaunut ja ampua niitä. Savu esti kuitenkin näkyvyyden eikä suunnasta ollut riittävän tarkkaa tietoa. Kaksi vaunua ryssä todella sai hinatuksi pois. Iltapäivällä kranaattituli sytytti metsäpalon takanamme, olihan helle jatkunut pitkän aikaa. Se levisi asemiamme kohti. Oli aikamoisen tukala tilanne: metsäpalo takana ja vihollisasemat edessä. Onneksi rintama oli sillä hetkellä rauhallinen ja saatiin riittävästi irrotetuksi miehiä huitomaan risuilla tuli sammuksiin.

Seuraava yö ja päivä toi jo ratkaisun tuntua ja meidän kohdaltamme lopetti kaksintaistelun. Keskiyön jälkeen alkoi pellolta kuulua kovaa moottorien ääntä. Samanaikaisesti molemmilla sivustoilla kiihtyi kk-, pk- ja kiväärituli, uraa-huudotkin kuuluivat ammunnan lomassa. Nyt ryssä lähti toden teolla hyökkäämään koko rintamaosalla. Aamun valjetessa näkyi kaksi panssarivaunua edessämme tuhotun kuorma-auton vieressä. Ammuimme kymmenen laukausta vaunuja kohti, joista vastattiin kiivaasti. Toinen vaunuista alkoi siirtyä vasemmalle ja syttyi tuleen. Nyt kuului hurraata meidän ympärillämme.

Kohta tuli tieto, että kaksi vaunua läheni lepikoissa tien molemmin puolin. Ne alkoivat ampua meitä. Useita ammuksia räjähteli etupenkassa sekä puissa sivuilla ja takana. Vastasimme tuleen koko ajan ampuen oikeanpuoleista vaunua, joka läheni tien reunaa, etäisyyttä oli puoli kilometriä. Yksi vaunujen ampumista kranaateista räjähti nähtävästi takanamme olleessa puussa. Sen sirpaleet osuivat maakuopassa olleeseen ammuslaatikkoomme, jolloin neljän ammuksen ruuti räjähti. Sirpaleista ja räjähdyksistä kaatuivat tykin takana ammuksia siteisiin laittamassa olleet tykkimiehet Pynnönen, Raitala ja Sopo. Jos koko 25 ammuksen laatikko olisi räjähtänyt, ei meistä seitsemästä paikalla olleesta kukaan olisi selvinnyt hengissä.

Puolelta päivin tykkimme oli niin täynnä hiekkaa, ettei se enää toiminut ja miehet siirtyivät sirpalepoteroihin. Kohta vetäytyivät myös jäljelle jääneet vihollisvaunut taaksepäin ja tilanne alkoi olla ohi. Hyökkäys oli pysähtynyt meidän kannalta toivottomalta näyttäneellä hetkellä. Edessä olleet kasapanosmiehet kertoivat kuitenkin jälkikäteen, että tien oikealla puolella ollut panssarivaunu oli tuhoutunut, kolme reikää tornissa. Muista emme saaneet varmaa tietoa heti, mutta myöhemmin kerrottiin, että olimme tuhonneet ainakin neljä vaunua. Tilanteen rauhoituttua tykki puhdistettiin ja jäimme odottelemaan, mitä iltapäivällä tapahtuisi. Vihollisen hyökkäykset loppuivat kuitenkin siihen ja yöllä tykki kiskottiin taakse maantielle ja sieltä auton vetämänä patterin töpinään ja miehet lepäämään.

Tuo suorasuuntausammunta jäikin sitten jatkosodan vaikeimmaksi tilanteeksi minun kohdaltani ja se on saanut pohdiskelemaan, mitä oikein tapahtui ja miten olisi pitänyt menetellä toisin. Tämä on ollut mielessäni vielä juuri näinä päivinä, kun olen syventynyt muistoihini. Eräs ratkaiseva seikka oli, että tykkimme toimi vain kertalaukauksilla, vaikka päämotiivina meidän käyttöömme oli nimenomaan kestotuli, 120 laukausta minuutissa. Vika saattoi olla siinä, että panssarikranaatit, joita käytimme nyt ensimmäistä kertaa, eivät toimineet kunnolla ja muutama niistä ei edes lauennut. Tämä merkitsi sitä, että jokaisen laukauksen jälkeen laturin oli noustava tykin päälle ja tehtävä uusi latausliike. Toinen, varsinainen jälkiviisaus liittyy maastoon. Jokaisen laukauksen ja vihollisen kranaatin jälkeen nousi hiekkapenkasta edestämme mahtava hiekkapilvi, joka esti näkyvyyden meiltä, mutta antoi merkin paikastamme viholliselle. Olisimmepa huomanneet yöllä tuoda takaa märkiä sammaleita etupenkkaan, jolloin olisimme pystyneet ampumaan ja tähystämään paljon nopeammin. Nuo kaksi seikkaa olisi muuttanut kaksintaistelun meille paljon edullisemmaksi, vaikka kohtalaisen hyvinhän nytkin kävi, kolmea kaatunutta lukuunottamatta.

Helppi kävi viikon päästä jaoksessa kiittämässä suoritetusta ammunnasta ilmoittaen kunniamerkkien myöntämisestä jokaiselle. Merkit jaettiin sitten kuukauden verran myöhemmin. Itse sain neljännen luokan vapaudenristin tammenlehväin kera, mikä varmaankin oli minulle liikaa, ainakin patterinpäällikkö insinöörikapteeni Yrjö Kivisalon mielestä, joka vähän tykistä sivummalla omassa poterossaan kiikaroi tapahtumia ja komenteli tapansa mukaan. Luultavasti ilman häntä olisin toiminut paremmin ja pelottomammin. Kaiken kaikkiaan koko tuosta kolmen päivän rupeamasta on itselläni kohtalaisen vähän muistikuvia, olihan se niin kova emotionaalinen kokemus, mutta sotapäiväkirjaa pidin koko ajan minuutin tarkkuudella. En vain enää muista, oliko minulla karttalaukussa sotapäiväkirjavihko mukana, vai teinkö muistiinpanoni jollekin paperilapulle. Joka tapauksessa ne tein aivan tarkkaan ja ovat yhä tallella.

Lyhyen lepotauon jälkeen tykki puhdistettiin perusteellisesti, asemestari Taina kävi viilaamassa varmistuskappaletta ja kävimme sopivassa paikassa koeammunnoissa. Siellä todettiin, etteivät panssarikranaatit nytkään toimineet moitteettomasti. Palasimme vanhoille asemapaikoille ja vaihdoimme asemia tiheään. Eversti Helminen kävi tarkastuksella ja viihdemies Antti Leinonen Mikkelistä sotilaspastorin kanssa pitämässä hartaushetkeä. Sotapäiväkirjastani ja valokuvasta näkyy myös, että jossakin Vieljärven seutuvilla söimme onkimiamme ahvenia ja paistamiamme präiskäleitä. Olihan sentään taistelutoimintaakin. Viimeisenä päivänä heinäkuuta kaksi hävittäjää syöksyi asemiamme kohti ampuen ja pommittaen. Tykkimies Haajanen haavoittui räjähtävästä luodista ja toimitettiin sairaalaan, josta hän kuitenkin palasi jaokseemme muutaman päivän kuluttua.

Itä-Karjalan asemasotaa

Toisen sotapäiväkirjani ensimmäiseltä lehdeltä näkyy, että 8. elokuuta 1941 ajoimme Prääzän tietä 20 kilometriä ja kaivoimme asemat Savinovan kylään. Tuo idyllinen itäkarjalainen kylä on monin tavoin jäänyt mieleeni ehkä osaksi siksi, että kokelaana jaoksessani muutaman viikon ollut Veijo Hietala Tampereen lentokonetehtaalta otti loistavia kuvia näistä maisemista. Kylän tiellä oli neljä tuhottua venäläisten panssarivaunua. Sotavangit ja metsistä tulleet vanhukset leikkasivat sotapoliisien varmistamina ruista pellolta. Järvenrannalla oli yhdestä puusta veistettyjä ruuhia, eräällä niistä poseerasin kuvassa enoni Onni Pönniäisen toimittaman Viikkolehden sivulla. Näistä kaikista on muistona Veijo Hietalan ottamat kuvat. - Kävi taas kerran niin, että tätä tekstiä viimeisen kerran tarkistaessani huomasin Helsingin Sanomista hänen kuolinilmoituksensa ja siihen liittyvän kirjoituksen: Mustan laatikon kehittäjä, tekniikan kunniatohtori. Valmet Oy:n instrumenttitehtaan pitkäaikainen johtaja Veijo Hietala kuoli 15. tammikuuta 1996. Harrastuksiaan olivat purjelento, valokuvaus, taidemaalaus ja kuvanveisto.

Iloiset itäkarjalaisperheet kävivät hakemassa meiltä leipää ja muuta särvintä. Kaunis hautausmaakarsikko ja tsasouna sen lähellä jäivät myös mieleeni noista leppoisista päivistä Savinovassa, niin myös ikonit säästyneiden talojen nurkissa. Nuo leppoisat päivät tarkoittivat kauniita maisemia, kesäisiä ilmoja ja iloisia ihmisiä. Sota kuitenkin jatkui siten, että poikkeuksetta jokainen päivä viholliskoneita kierteli ympärillämme pommittaen ja ampuen. Tulitimme niitä useita kertoja päiväsä ja huolsimme aseitamme. Rintamalta kuului ajoittain kiivasta tykkitulta.

Parin päivän päästä 10. elokuuta palasimme edellisiin asemiimme Tsokkilaan Vieljärven seudulle. Hävittäjät ärhentelivät sielläkin jatkuvasti ja yhteen näistä nähtävästi osuimme, sillä se painui savuten ja vaappuen metsän taa. Varmaan useamminkin olimme osuneet, mutta selvät havainnot puuttuivat. Eräänä iltana tuli sitten patterinpäällikkö Yrjö Kivisalo jaokseeni ja vei minut Vieljärven kylään saunomaan. Kylässä oli siviiliväestöä satakunta henkeä, kaikenikäisiä ja myös teini-ikäisiä tyttöjä ja poikia, jotka rantaniityllä lauloivat, tanssivat ja tanhusivat. Oli todella iloinen kalevalainen, joskin vähän haikea tunnelma, mikä jäi ainutkertaisena ja lähtemättömänä mieleeni. Samalla ihmettelin yleensä niin virallisen ja ilmeettömän Kivisalon ystävällisyyttä. Olihan tämä ensimmäinen kerta, kun sain poistua jaoksesta ja jättää sen kersantti Lasse Arposen vastuulle. Seuraavana aamuna asia selvisi: Kivisalo tuli uudelleen luokseni kertoen, että veljeni Kauko oli kaatunut ja voin lähteä heti hautauslomalle. Hänen piti ilmoittaa asiasta jo edellisenä iltana, mutta nähtyään iloni itäkarjalaisten parissa hän ei raaskinut pilata tunnelmaa, vaan jätti ilmoituksen seuraavaan aamuun.

Ensimmäinen jatkosodan ajan lomamatka oli varsin mutkikas. Ensin pääsin kuriiriautolla 14. elokuuta Pitkärantaan, sieltä junalla Välimäkeen ja edelleen usean auton kyydissä Joensuuhun, tavarajunalla Mikkeliin, josta linja-autolla Savitaipaleelle ja jotenkin sitten kotiin Lappeenrantaan. Matka kesti yli kaksi vuorokautta. Loma-ajalta minulla ei ole mitään muistiinpanoja, mutta luonnollisesti se kului suurelta osin Kaukon kaatumiseen liittyvien asioiden ja hänen muistelemisensa merkeissä. Aili-vaimon lisäksi suremaan jäi neljä tytärtä: 6-vuotias Kaisu, 5-vuotias Liisa, sekä neljä kuukautta vanhat kaksoset Hilkka ja Leena. Kaksosethan olin ensi kerran nähnyt Mäntyharjulla kesäkuussa.

Lomalta paluu oli samanlaista kuin menokin, käytettiin kyytiä mitä sattui ja odoteltiin tien poskessa ja asemilla. Eteenpäin pääsi lomalitteraa näyttämällä. Armeijakunnan it.toimiston löysin Manssilasta Laatokan rannalta ja sieltä minut ohjattiin jaokseeni, joka oli lomani aikana siirtynyt Palalahden kautta Suurmäkeen ja sieltä Vitelen kautta Koneilon mäelle Kimusjärvelle, Kuksumäen kylän lähelle. Jaoksen toiminta oli pariviikkoisen lomani aikana ollut normaalia, ammuntaa joka päivä. Vänrikki Ilmari Kalkkinen oli tullut toiseksi upseeriksi jaokseeni ja olikin sitten mukana seuraavaan kevääseen saakka.

Kuksumäen kylä oli täysin kunnossa. Siviiliväestö leikkasi ruista pelloilla. He kertoivat vaikeista ajoista ennen sotia. Itäkarjalaiset isännät olivat 1937-38 lähettäneet pyynnön Stalinille, että Itä-Karjala ja Inkeri liitettäisiin Suomeen. Tämän johdosta vangittiin satoja miehiä ja kaikki ne, joilla oli omaisia Suomessa. Vähän ennen kuin väestö siirtyi etelästä suomalaisten puolelle, oli kaikki 14-vuotiaat ja sitä vanhemmat pojat otettu palvelukseen.

Vaaralla asemiemme vieressä oli tsasouna, joka oli muutettu näyttämöksi. Lähipäivinä saimme kokea siinä kaksi hyvin erilaista näytelmää. Sinne tuotiin tiukasti vartioituna yhdeksän inkeriläistä ja amerikansuomalaista ryssää. He olivat täysin suomalaisissa sotilaspuvuissa ja puhuivat suomea. Kymmenen kilometriä asemistamme itään he olivat siepanneet kaksi suomalaista saunaa lämmittävää sotilasta ja lähteneet viemään heitä linjojen toiselle puolelle ja joutuneet suomalaisten yllättämäksi. Sotaoikeus istui tsasounassa kuulustellen ja tuomiten miehet. Kuulustelujen ja päätöksenteon välillä miehet istuivat vartioituna tykkiasemiemme vieressä. Rukoillen ja itkien he pyysivät, että yrittäisimme puhua heidän puolestaan. 'Me teimme sieppausyrityksen pakosta'. Jos oikein muistan, ryhmän mukana ollut politrukki ampui itsensä huomatessaan tulleensa yllätetyksi. Tuomio oli selvä, sillä vihollisen sotilaspuvussa liikkuminen pettämistarkoituksessa oli pahimpia sotarikoksia. - Heidät vietiin kylän hautausmaan laitaan, jossa he itse kaivoivat hautansa. Sarja laukauksia päätti tämän heimoepisodin. - Vain pari päivää myöhemmin vietettiin tsasounassa ensimmäinen rukoushetki kymmeniin vuosiin. Karjalaisväestöä oli runsaasti mukana.

Sodan hiljainen vaihe Itä-Karjalassa alkoi lähestyä loppuaan. Viipuri oli vallattu 30.8. ja linnan torniin oli taas nostettu Suomen lippu. Pari päivää myöhemmin suomalaiset olivat ylittäneet Karjalan kannaksella vanhan rajan ja vallanneet Mainilan. Saksalaiset olivat vallanneet Tallinnan ja Paldinskin ja ulottaneet kiilansa Nevajoelle saakka.

Tykistö- ja ilmatoiminta alkoi vilkastua myös omalla rintamalohkollamme. Sijoitimme lähellä olleeseen kartoitustorniin tähystysvartion sekä ilmavalvontaa tehostamaan että tarkkailemaan muutenkin tilannetta lisääntyneen vihollisen partiotoiminnan vuoksi. Taas kerran kuuden venäläishävittäjän tullessa ampumaetäisyydelle ja kiertäessä ympärillämme ainakin yksi sai osuman ja painui päreet sinkoillen metsän taa. - Jaoksemme oli siis jo ajoissa siirtynyt etelään Aunukseen ja Syvärille suuntautuvaa hyökkäystä tukemaan. Mannerheim esikuntineen oli katsonut, että kohta oli sopiva aika jatkaa eteenpäin ja pyrkiä valtaamaan Aunuksen kannas hyvien puolustusasemien turvaamiseksi.

Kohti Syväriä ja Petroskoita

Syyskuun alussa siirryimme uusiin asemiin Tsimoilan kylän eteläpuolelle. Seuraavina päivinä lentotoiminta oli vilkasta ja tykistö aloitti tulivalmistelun pitkin rintamaa. H-hetki oli 4. syyskuuta klo 5, jolloin 5. divisioona hyökkäsi vasemmalta saarrostaen Tuulosjoen yli ja vyörytti joen etelärannalla olleet vihollisasemat yhdessä Laatokan rannalla sillanpääasemissa olleiden joukkojen kanssa. Viimeiset viisi tuntia oli mahtavaa jyrinää ja kerrottiin, että tykistön tulivalmistelu oli toisen maailmansodan siihen asti suurimpia. Läpimurtokohtaan ampui 200 tykkiä yhteensä 2000 kranaattia. Läpimurron tapahduttua lähtivät Laguksen jääkärit hurjaan takaa-ajoon ja työntämään kiilaa kohti Syväriä, nyt varsinaisesti ensimmäisen kerran panssarivaunujen tukemana. Ja me seurasimme tuota joukkoa taas kuten Korpiselänkin jälkeen.

Meidän lähtömme Tsimoilasta tapahtui ensin Kuksumäkeen ja sieltä yhdessä töpinän ja Lundbergin joukkueen kanssa pioneeritietä Viteleeseen. Se matka oli esimakua tulevista korpivaelluksista. Tie oli vain metsään raivattu aukko ja kun sadat ajoneuvot olivat siitä ajaneet syyssateiden aikana, upposivat autot ja tykit akseleitaan myöten kuraan ja mutaan. Ne vedettiin pahimpien paikkojen läpi yksi kerrallaan pitkiä köysiä käyttäen. Vetämässä saattoi olla yhdellä kertaa viisikymmentä miestä. Viteleen ja Tuuloksen välillä näimme ensimmäiset saksalaisdivisioonat, jotka olivat reservissä kaiken varalta.

Tuulosjoen tuhotun sillan viereen olivat pioneerit rakentaneet ponttoonisillan. Sen ylitettyämme alkoivat sitten näkyä todelliset taistelujen jäljet. Hyvin varustetut ja syvään kaivetut venäläisten asemat joen etelärannalla ja koko ympäristö olivat täynnä kranaatinkuoppia. Ensimmäinen kylä oli täysin tykistötulen hajoittama ja osaksi myös seuraava, mutta muut olivat lähimain ehjiä. Teiden varsilla oli kaatuneita vihollisia, kaikenlaisia ajoneuvoja, panssarivaunuja ja kymmeniä piiskatykkejä. Keskelle tietä oli jäänyt kuusituumainen pitkäputkinen patteri traktoreineen ja autoineen. Osa tykeistä oli täydessä ampumakunnossa. Poltetun Aunusjoen sillan korvasi jo ponttoonisilta. Kylät joen jälkeen olivat täydessä kunnossa. Joen varsi oli tiheään asuttua ja suuret viljelyaukeat sen molemmin puolin. Ruis oli jo korjattu ja osaksi puitukin. Uutta ruista oli myös kylvetty monin paikoin. - Kaikesta näki, etteivät venäläiset tienneet suomalaisten hyökkäysaikeista tai eivät uskoneet läpimurtoon, aivan kuten meille kävi Kannaksella kesällä 1944.

Asematiedustelun jälkeen ajoimme tykkimme asemiin Aunuksen kaupungin länsilaidalle illalla 6. syyskuuta vajaa vuorokausi sen jälkeen kun jääkärit olivat kaupungin vallanneet. Meitä ennen sinne oli tullut jo Soiniemen jaos ja Mäkisen joukkue. Ilmatoiminta oli ollut vilkasta ja ilmatorjunta oli ampunut alas aamupäivällä neljä konetta. Kaupunki oli säilynyt kohtalaisen ehjänä, vain muutamia taloja oli palanut. Aunus vaikutti kohtalaisen siistiltä karjalaistyylisine puutaloineen, vain pari kivitaloa rikkoi maisemaa. Tuuheat puistot, lankkukäytävät jalankulkijoille, lasten leikkikentät, laskuvarjohyppääjien torni, kaksi teatteria, kauniit kaarisillat ja suurikokoinen Lenin-patsas kuuluivat olennaisina aunukselaiseen kaupunkikuvaan.

Hurjapäisellä ja kapea-alaisella etenemisellä oli myös riskinsä. Pelättiin venäläisten maihinnousua selustaan Laatokalta, kuten tapahtui Tuulosjoelle hyökätessä, mikä tosin torjuttiin varsin helposti. Samaan aikaan kun Laguksen jääkärit saavuttivat Syvärin 7. syyskuuta kovia taisteluja käytiin vielä Nurmoilassa, vain vähän matkaa Aunuksen kaupungista pohjoiseen. Tämän takia meidät siirrettiin 8. syyskuuta Tuuksiin. Siellä kauniin joen rannalla ja itäkarjalaiskylän tuntumassa vietimme unohtumattoman viikon ennen kuin jatkoimme matkaamme Syvärille.

Tuuksin kylässä oli käyty kiivaita taisteluja. Tien varrella ja pelloilla oli ainakin parisataa kaatunutta venäläistä, panssariautoja, tykkejä, kranaatinheittimiä ja kaikenlaisia varusteita. Muutamia taloja ja uusi kirkko oli poltettu, mutta vanha kirkko oli säilynyt ja hyvässä kunnossa. Alttaritaulu, ikonit, messukasukat, suitsutusastiat ja raamatut olivat kaikki omilla paikoillaan. Karjalaisväestö alkoi vähitellen palata kylään. He olivat olleet paossa 30 kilometrin päässä, missä suomalaisjoukot kehottivat heitä palaamaan koteihinsa. Pidimme paljon yhteyttä paikallisiin ihmisiin, jotka puhuivat karjalaa ja aloittivat heti peltotyöt ja muut kotiaskareet. Kävellessäni Arposen Lassen kanssa kylänraitilla viittoili karjalaistyttö toisen kerroksen ikkunasta meitä sinne. Tytön vanhemmat ottivat meidät iloisina vastaan ja pöytään istumaan. Tarjoilu oli hyvin yksinkertaista, samovaarista tsajua ja keitettyjä perunoita, jotka kuorittiin käsin ja topattiin suolakasaan. Muuta tarjottavaa ei ollut. Eloisuutta ruokailuun aikaansaivat torakat ryntäämällä joka puolelta perunankuorien kimppuun. Isäntäväki työnsi torakoita varovasti kämmensyrjällä kauemmas vahingoittamatta niitä. Torakka lienee meilläkin ollut aikoinaan pyhä eläin.

Muutamaa päivää myöhemmin kirkon ympärillä olevaan kalmistoon haudattiin kylässä kuollut vanhus. Arkkuna oli maalaamattomista lankuista tehty laatikko, jota kannettiin riukujen päällä. Arkkua tuotaessa ja haudattaessa itkijänainen lauloi koko ajan surunvoittoista itkuvirttä. Haudan äärellä jokainen läsnäolija, meitä lukuun ottamatta, suuteli ensin ristiinnaulitun kuvaa ja sen jälkeen vainajaa kärpästen lennellessä ympärillä. Haudoille tuotiin vainajille ruokaa ja juomaa omaisten omista puutteista huolimatta.

Saksalaisten tykistöä saapui kylään. Miehet tutustuivat asemiimme ja me vierailimme upseerien luona. Parikymmentä saksalaissotilasta lähti auttamaan siviiliväkeä viljankorjuussa, puunpilkkomisessa ja muissa puuhissa. Yritin olla tulkkina saksalaisten ja karjalaisten välillä. Vihollisen lentotoiminta oli yllättävän hiljaista, mikä johtui ehkä suomalaisten hävittäjien jokapäiväisista lennoista. Uutena piirteenä venäläiskoneet pommittivat öisin. Pommit putosivat enimmäkseen pelloille ja metsiin, lähin pommi putosi puolen kilometrin päähän asemistamme. Ennen liikkeelle lähtöä aseteknikko Olavi Valjakka kävi tarkastamassa aseemme, koska niillä oli ammuttu jo yli 2000 kranaattia. Kunnossa kuitenkin olivat, olimme oppineet niitä huoltamaan ja säätämään. Valjakan mukana oli tk-kirjeenvaihtajia tekemässä juttuja. Ainakin yksi heidän ottamista kuvista näkyi olleen Hyrylän Ilmantorjuntamuseossa myöhemmin siellä käydessäni.

Viikko oli vierähtänyt leppoisasti aseveljeyden ja karjalaisten perinteiden merkeissä. Sitten taas sota jatkui. Käsky Jaos ajoon tuli 15. syyskuuta. Marssi eteni reittiä Aunus – Mäkriä – Kuittinen – Mäkriäjärvi – Kuujärvi – Vaaseni. Aluksi tie oli kohtalaisen hyvää kierrellen peltovainioiden keskellä, mutta Mäkriän jälkeen se vähitellen muuttui ja ennen Kuujärveä kiemurtelimme liejussa. Useita autokolonnia oli kiinni lieju-urissa. Parikymmentä panssarivaunua oli matkalla samaan suuntaan ja ne vetivät autoja ja tykkejä pahimpien paikkojen yli. - Eikä tilanne lähes 50 vuoteen ollut juuri muuttunut. Kun kesällä 1990 teimme veteraanimatkan Aunukseen, tapasimme Viipurissa juuri samalta matkalta palaamassa olleen linja-auton, jonka porukka varoitti meitä menemästä Kuujärven tietä, sillä he juuttuivat mutaan ja jokin panssarivaunun tapainen veti heidät pois.

Hitaasti pääsimme sitten eteenpäin. Keskiyön aikoihin olimme nousseet korkealle vaaralle ja erään tienmutkan takaa näkyi yhtäkkiä alhaalla vasemmalla puolellamme järvenselkä, johon täysikuu kirkkaana heijastui. Näky oli mykistävä monituntisen mudassa rämpimisen jälkeen. Ehkäpä Yrjö Jylhä oli kulkenut juuri samana yönä tuon saman taipaleen: Kuujärven kunnaat, Kuujärven kuu, Kuujärven rannalla karsikkopuu pilviä päin kuvastuu. En ollut runoilija enkä kovin herkkä muutenkaan, mutta tuo näky jäi mieleeni ja oli sykähdyttävää lukea Jylhän runo, kun se vuosien jälkeen osui eteeni. Kohta Kuujärven jälkeen saavuimme suuren Syvärin rantaan, mistä näky oli lähes samanlainen. Muistan, miten koko porukka huokaili ja ihasteli ääneen, sillä siinä oli nyt eräs tavoitteiden ja unelmien kohde.

Tie Vaaseniin jatkui itään Syväriä ylöspäin kierrellen joen vartta. Syväri oli tällä kohtaa ainakin parisataa metriä leveä ja entistä laivapoikaa ja lämmittäjää kiinnostivat majakat ja merimerkit sekä rantaan jäänyt suuri siipiratasjokilaiva. Saavuimme viiden maissa aamuyöllä 16. syyskuuta Vaaseniin ja valmistauduimme asemiin tien varteen. Seuraavat pari päivää oli sitten tähänastisen it.toiminnan vilkkaimmat. Suomalaiset olivat juuri ylittämässä monin paikoin Syväriä ja vihollinen yritti tätä vimmatusti estää. Tuskin olimme päässeet asemiin, kun ensimmäiset pommikoneet ja hävittäjät tulivat yläpuolellemme. Ne olivat muuttaneet taktiikkansa suoraviivaisesta muodostelmalennosta kaarteleviin yksittäissuorituksiin, jolloin jokin tai jotkin niistä syöksyivät jaosta kohti välillä aivan pinnassa lentäen. Tämän päivän aikana avasimme tulen kymmenkunta kertaa. Iltapäivällä kahdeksan SB-4 pommikoneen kierrellessä yksi sai osuman ja syttyi palamaan. Kohta sen jälkeen osui toiseen, joka savuten painui alaspäin. Myöhemmin saimme vahvistuksen sen putoamisesta. Sateesta tai putkien kuluneisuudesta johtuen kaikkiaan kahdeksan kranaattia räjähti heti putken suussa. Vänrikki Kalkkinen seisoi tykin lähellä ja sai sirpaleita selkäänsä ja haavoittui lievästi. Sirpaleet repivät lisäksi telttoja, mutta koneiden pudotukset pitivät mielialaa korkealla.

Seuraavana päivänä tuli määräys asematiedustelusta Nishi-Nishin kylään 10 km Vaasenista itään. Matkalla ajoimme Muurmannin radan yli Syvärin aseman kohdalla. Asema laitteineen oli ehjä ja muutamia venäläisiä ja suomalaisia vaunuja oli raiteilla. Kylän vastakkaisella rannalla oli suuri kaupunki, jonka laidoilla parhaillaan taisteltiin. Myöhemmin selvisi, että se oli Podporoze, Syvärinkaupunki. Siellä näkyi olevan kivitaloja ja tehtaita. Asukkaita arveltiin olevan 25.000. Syvärin rannalla oli suuria rakennustyömaita. Luultavasti rakenteilla oli voimalaitos, sillä patoa Syvärin yli oltiin tekemässä. Joen yli menevä rautatiesilta oli ehjä, sen toinen pää oli nostettu neljä metriä ylös, muuten kaikki oli kunnossa. Asemat tiedusteltiin kylän pohjoispuolelta, mutta sinne ei ehditty, sillä uuden määräyksen mukaan jaos ja sen mukana liikkunut Linnakankaan joukkue siirtyivät asemiin Vaasenin sillan lähelle. Päivä oli vaihteeksi hiljainen omien koneiden risteillessä päällämme. Niinpä pääsimme käymään saunassa vuoronperään. Sauna muistutti meikäläistä yleistä saunaa.

Viholliskoneet alkoivat hyökkäyksensä seuraavana aamuna varhain. Kaksi SB-4 konetta lensi kaartaen jaoksen yli, toinen niistä sai osuman ja painui alaspäin savuten. Kun seuraava pommarien ja hävittäjien ryhmä lensi ylitsemme, tuli toiseen tykkiin syöttöhäiriö ja toisesta katkesi kiskuri. Varttitunnin päästä tykit olivat kunnossa ja tulittamassa viiden koneen ryhmää. Sitten tuli idästä kahdeksan I-15 hävittäjää, joista kaksi meitä lähellä. Ampuessamme näitä ne lensivät yhteen. Toinen putosi heti ja toinen vaappui metsä taakse. Välillä koneita oli toistakymmentä yhtä aikaa. Avasimme tulen iltapäivään mennessä viisitoista kertaa ja kahden sunnuntaipäivän kulutus oli lähes 1.000 kranaattia. Olivat siinä tykit tiukilla, sillä seuraavanakin päivänä muutama kranaatti räjähti putken suussa.

Päivän tapahtumia kuvaa parhaiten suora lainaus sotapäiväkirjastani. Samalla se osoittaa tarkkuutta, jolla virallista sotapäiväkirjaa pidin jokaisena päivänä noiden neljän vuoden aikana tilanteista ja kiireistä riippumatta:

18.9.1941
Klo 7.25 3 SB etelästä, pommittivat siellä, kaartoivat länteen jaoksen eteläpuolella. Lähin etäisyys 1.500 m. 2. tykillä räjähti 1 kranaatti heti. 1. tykki 18 pitkää, 2. tykki 15 pitkää, 16 lyhyttä.
Klo 7.30 2 SB-4 etelästä, kaartoivat jaoksen eteläpuolella länteen lentäen melkein jaoksen yli. Tähystys usvan vuoksi vaikeaa. Toinen koneista sai osuman ja alkoi savuta ja laskeutua häviten pilveen. Lähin etäisyys 1.400 m. 1. tykki 22 pitkää, 2. tykki 15 pitkää, 15 lyhyttä.
Klo 8.05 2 SB-4 ja 2 I-17 idästä kaartaen jaoksen päällä etelään. 1. tykki syöttöhäiriö, 2. tykillä katkesi edellisessä ammunnassa kiskuri. Koneet pommittivat lähimastoon. 1. tykki 4 pitkää.
Klo 8.15 3 SB-4 ja 2 I-17 pohjoisesta, lähin etäisyys 2.100 m. Koneet pommittivat jaoksen eteläpuolella. 1. tykki 34 pitkää.
Klo 8.59 8 I-15 idästä, 2 konetta lähempänä jaosta. Näitä tulitettiin, mennen tuli-iskut aivan kohti. Ammunnan jälkeen koneet lensivät yhteen. Toinen putosi heti ja toinen sai vaurioituneena tasapainon ja meni liitolennossa metsän taa kaakkoon. 1. tykki 6 pitkää, 2.tykki 8 lyhyttä.
Klo 9.30 7 I-15 idästä länteen jaoksen yli, lähin etäisyys 2.000 m. 1. tykki 20 pitkää, 2 lyhyttä, 2. tykki 37 lyhyttä.
Klo 10.00 6 SB-2 ja 5 I16 idästä länteen, lähin etäisyys 2.000 m. 1.tykki 13 pitkää, 12 lyhyttä, 2. tykki 28 lyhyttä.
Klo 12.00 2 SB-4 etelästä, toinen poistui tulen avauksen jälkeen, toinen kaartoi poistuen etelään. 1. tykki 13 pitkää, 2. tykki 40 pitkää, 15 lyhyttä.
Klo 12.53 1 SB-4 etelästä kaarrellen eteläpuolella. 1. tykki 12 pitkää, 2. tykki 15 pitkää. Sama kone kaartoi uudelleen jaoksen läheisyyteen. 1. tykki 16 pitkää, 2. tykki 13 pitkää, 12 lyhyttä.
Klo 13.55 2 SB-4 pohjoisesta etelään. 1. tykki 9 pitkää.
Klo 14.40 6 SB-4 pohjoisesta, sivuuttivat laoksen itäpuolitse, lähin etäisyys 1.500 m. 1. tykki 26 pitkää, 2. tykki 23 pitkää, 4 lyhyttä.

Tuon perusteella olisi voinut kuvitella, että meille olisi riittänyt tehtävää ja torjuntaa Vaasenissakin, mutta hyökkäyksen kärki oli jo muualla ja meille tuli jo seuraavana päivänä käsky eteenpäin. Jatkoimme matkaa itään parikymmentä kilometriä. Tie oli lähes mahdotonta autoille, mutta joten kuten pääsimme Mätysovan kylään Syvärin rannalle. Tämä kylä kuten aikaisemmatkin oli suurin piirtein ehjä. Asukkaista ainakin suurin osa oli venäläisiä, sillä Neuvostokarjalan raja kulki Syvärin pohjoispuolella. Suomalaiset ylittivät parhaillaan syöksyveneillä ja ponttooneilla Syväriä. Vastarannalla ollut bunkkeri oli ammuttu hajalle ja savusi vielä roimasti. Seuraavana päivänä ajoi ohitsemme useita kymmeniä Laguksen panssarivaunuja ja huoltokolonnia. Hyökkäys korpien läpi kohti Petroskoita oli alkanut. Meidät alistettiin suoraan Osasto Lagukselle.

Seuraavat neljä päivää syyskuun lopulla olivat lähes toisinto Vaasenin päivistä. Jokaisena päivänä oli vilkasta ilmatoimintaa ja viholliskoneet olivat tulleet yhä ketterimmiksi ja varovaisemmiksi. Ne käyttivät pilviä ja aurinkoa hyväkseen tehden kaartoja ja syöksyjä. It.asemia vastaan koneet hyökkäsivät harvemmin, ehkä pyrkivät niitä kiertämään. Mutta kun asemat olivat aina tärkeiden pommituskohteiden vieressä, eivät ne välttyneet pommituksilta. Nöhtävästi ilmatorjunnan tehokkuus oli todella vaikuttanut koneiden käyttäytymiseen. Tämä jatkui myös Matysovassa. Lähellämme asemissa ollut I/112. Kevyt It.Ptri osui pommikoneeseen, joka putosi palaen kahden lentäjän hypätessä laskuvarjoilla alas. Yksi meidän tulittamistamme koneista alkoi savuta ja jatkoi vaappuen lentoaan. Tyypillistä viime aikoina oli vihollisen konetyyppien kirjavuus. Hävittäjiä oli ainakin I-15, I-16 ja I-17 ja 2-moottorisia pommikoneita SB-2, SB-4, DB-2, DB-3 ja PE-2. Meistä oli tullut vähitellen kohtalaisia ammattilaisia tähystäessämme päivittäin kiikarien ja etäisyysmittarin avulla koneita. Monet konetyypit pystyimme tunnistamaan jo äänen perusteella. Muistaakseni jo Tuuksissa saimme käyttöön ilmavalvontaradiot, jotka tiedottivat kaikista ilmavalvontaverkoston havaitsemista ja omista lennoista saksalaisten ruutukarttojen koodia käyttäen. Rintaman läheisyydessä ei viholliskoneiden ilmoituksista ollut kuitenkaan hyötyä, koska itse havaitsimme ne ensimmäiseksi. Kokeilimme Mätysovassa oman tähystysryhmän sijoittamista viiden kilometrin päähän koneiden tavallisesta lähestymissunnasta. Merkki piti antaa valoraketteja käyttäen. Ne eivät kuitenkaan päivällä näkyneet, eikä puhelinyhteyksien rakentamiseen ollut aikaa.

Tykkimme alkoivat kärsiä häiriöistä yhä useammin. Nallit eivät syttyneet iskunjousen kuoleentumisesta johtuen, kiskuri katkesi, sulkuvarsi ja sulkuakseli vääntyivät. Aseteknikot kävivät usein jaoksessa, mutta silti useimmat korjaukset ja varaosien vaihdot tehtiin itse. Monasti jouduimme ampumaan yhdellä tykillä toisen ollessa purettuna. Ennen matkan jatkumista saimme kuitenkin joukon varaosia ja molemmat tykit ampumakuntoon. Uudenlaisia vaikeuksia oli kuitenkin vielä edessä.

Korpitaival päin Äänisjärveä, Vienanmerta

Marssi alkoi 24.9. varhain aamulla reittiä Mätysova – Pitmojärvi – Vorobjeva pitkin korpeen raivattua upottavaa uraa. Molempien tykkien vetokoukut menivät rikki. Toinen saatiin korjatuksi ja toisen tykin hinaukseen löytyi vaijeri. Pitmojärven jälkeen oli vain liejua. Autoja ja tykkejä vedettiin miesvoimin. Kun kakkostykkiä jouduttiin jatkuvasti odottamaan, päätin viedä ensimmäisen tykin etukäteen asemiin. Saavuimme iltapäivällä Vorobjevan kylään ja saimme tykin asemaan ja teltan pystyyn. Matkalla oli minuun iskenyt kuume, arvelin jopa 40 astetta. En muista, mitattiinko sitä. Olin juuri ehtinyt telttaan pitkälleni, kun töpinä kaksi autoa tuli perille ja patterinpäällikkö niiden mukana. Hän haukkui minua siitä, että olin jättänyt toisen tykin yksin tielle, eikä kuunnellut selityksiä. Läksin yhden auton kanssa tulijoita vastaan. Muistan kuinka kuumeisena horjuin auton koppiin kuljettajan viereen ja käskin ajaa kuraista uraa takaisin. Välillä maisemat pyörivät silmissäni enemmän kuin auto heittelehti. Onneksi toinen tykki oli jo aivan lähellä ja pääsimme palaamaan ja lepäämään. Kymmenen maissa illalla oli koko jaos ampumavalmiina kylän laidassa.

Kuumeeni laski varsin pian ja seuraavana päivänä olin jo jalkeilla. Vorobjevan kylä oli ehjänä, suuri kivikirkko oli osaksi purettu ja kiviä käytetty muihin tarpeisiin. Siviiliasukkaat olivat venäläisiä ja kaikki paikoillaan. Kylässä ollut venäläinen leipomo toimi edelleen ja saimme sieltä pitkästä aikaa tuoretta leipää. Huolto oli kuraisten teiden takaa vaikeaa, vaikka täällä se hetkeksi parani. Kylän laidassa oli lentokenttä, jolle suomalainen kuljetuskone DC-2 Hansin Jukka teki saman päivänä kaksi lentoa. Se toi bensaa, ammuksia ja muonaa sekä vei haavoittuneita ja postia.

Seuraavana päivänä 26.9 ehdimme ampua kerran viholliskonetta ennen kuin saimme lähtökäskyn kohti Iivinaa ja Latvaa. Jääkärit olivat jo panssarien tukemana saapuneet Äänisen rannalle Derevjannojen kohdalla. Vihollisen yhteydet etelään oli siten katkaistu ainakin periaatteessa. Käytäntö osoitti sitten aivan toista. Saimme yhden kuorma-auton lisää ja aloimme ryömimisen eteenpäin. Korjasimme tietä puilla ja havuilla. Vettä satoi lähes taukoamatta. Aamuyöllä pystytettiin teltat tien varteen ja yritimme levätä. Olimme olleet matkalla kuusi tuntia ja päässeet etenemään viisi kilometriä. Kello kuuden maissa jatkoimme taas. Tieura kulki kauniin Iivinajoen rantaa. Joki mutkitteli luonnonniittyjen keskellä. Vesilintuja oli runsaasti, hirvi ui yli joen. Lienenkö koskaan nähnyt näin todellista erämaata. Kahden vuoden päästä laskisin veneellä tuota jokea alas yhä samalla sotareissulla!

Saavuimme Iivinan kylään, jossa hetkeksi pysähdyimme ja ketimme puuroa. Olimme tehneet matkaa Vorobjevasta 10 km. Jatkaessamme liejuista tietä irtosi Rauta-ahon autosta vetokoukku ja korvasimme sen vaijerilla. Mikkeliläinen Rauta-aho oli sodassa omalla kuorma-autollaan, kun ei halunnut jättää sitä pakko-otossa toisten käsiin. Surulliselta näytti, kun hän huomasi autonsa vähitellen ränsistyvän kaikesta huolenpidosta huolimatta. Auto jouduttiin myöhemmin jättämään romuna tienvarteen. Nyt jatkoimme kuitenkin matkaa. Tien varrella oli taistelujen jäljiltä rikkiammuttuja suomalaisia ja venäläisiä panssarivaunuja ja autoja. Meille ilmoitettiin, että vihollisen partiot olivat edellisenä päivänä ja yönä tuhonneet ja häirinneet suomalaisia kolonnia. Oli oltava varuillaan ja valmiina taistelutoimintaan. Koko päivän raahauduimme tietä parannellen eteenpäin. Illan pimetessä totesimme, että toisesta tykkiautosta olivat kaikki valot epäkunnossa, eikä niitä saatu korjatuksi. Oli jäätävä odottelemaan aamun valkenemista. Asetuimme pienelle kumpareelle. Panimme tykit ampumakuntoon, teltat pystyyn ja tehostettu vartiointi siiliaseman eri puolille. Olimme omalla porukalla yksin erämaassa. Muita kulkijoita ei näkynyt.

Vartiomies tuli herättämään. Päästyäni ulos teltasta syy selvisi. Aivan läheltä joen rannalta kuului kovaäänistä venäjänkielistä puheensorinaa. Herätimme hiljaa miehet tykeille ja asemiin varmoina siitä, että kahden tykin kestotuli pehmittäisi kuinka suuren partion tahansa. Päivä valkeni vähitellen ja pulina vain voimistui. Päätimme pienellä ryhmällä lähteä ottamaan selvää. Hiivimme kohti Iivinajokeen laskevaa puroa, jonka tiemme ylitti. Ja syykin selvisi, suomalainen pioneeriporukka oli tekemässä siltaa puron yli. Venäläiset sotavangit oli pantu töihin. Me pelkäsimme venäläisten hyökkäystä koko yön. Palasimmeomien autojemme luo vetelikköön. Parin tunnin työskentelyn jälkeen paikalle tuli panssarivaunu, joka veti autot ja tykit yksitellen pahimman paikan yli. Osa Laguksen panssareista oli koko ajan vetojuhtina. Kuujärven tiellä oli tähänkin aikaan 12 vaunua auttamassa tykistöä ja huoltoautoja. Takana tuli Lagus esikuntineen. Eversti Björkman, Petroskoihin hyökkäävän osasto B:n komentaja oli meitä edellä. Hänen kerrotaan kävelleen yksin Latvan kylään kohta sen valtauksen jälkeen, kun hänen henkilöautonsa oli juuttunut saveen.

Puolen päivän jälkeen 28.9. saavuimme Latvan kylään. Olimme käyttäneet kaksi vuorokautta 35 km ikimuistoiseen matkaan. Latva oli nimensä veroisesti korkealla vaaralla suurten soiden ja erämaiden keskellä. Se oli aluksi vallattu helposti, mutta kylän ohitettuamme oli vihollinen yrittänyt useaan kertaan vallata sen takaisin ja katkaista panssarijoukkojen etenemistien. Suurin osa kylästä oli ehjänä. Kaivoimme asemat mäelle kylän laitaan ja ehdimme pari kertaa ampua viholliskoneita, kun saimme käskyn jatkaa matkaa heti. Patterin 1. jaos johtajanaan luutnanti O. Hall tuli meidän asemiin. Saimme ammus- ja bensatäydennystä sekä viimeiset leipä- ja kuivamuona-annokset.

Tie Latvasta Derevjannojeen oli leveää kovaa viertotietä. Edellisenä yönä oli ryssän partio miinoittanut tietä ja tuhoutuneita autoja oli siellä täällä. Erkki Käkelän kirjassa Laguksen miehet – Marskin nyrkki kerrotaan ratsumestari Luntisen panssarikomppanian etenemisestä kohti Petäjäselkää ratsumestarin liikkuessa panssarivaunun sijasta henkilöautolla. Ryssän partio avasi tulen ja ratsumestarin sota päättyi. Me jatkoimme valppaina matkaa. Pilvistä syöksyi silloin pommikone kolonnaamme kohti, mutta pommit eivät aiheuttaneet vahinkoja meille. Tiellä oli suuri venäläinen panssarivaunu ns. postijuna tuhottuna ja kaatuneita joka puolella. Saavuimme Petäjäselkään, jossa Latvan tie yhtyi Äänisjärven länsirantaa kulkevaan Voznesenjan – Petroskoin tiehen. Jatkoimme suoraan Derevjannojen kylään, joka oli säilynyt täysin ehjänä. Näimme Äänisen aavat ulapat ensimmäistä kertaa.

Muistissani on eräitätapahtumia näiltä tienoilta, en kuitenkaan pysty sijoittamaan niitä määrättyyn kohtaan päiväkirjamerkinnöissäni. Lienee ollut Latvan seudulla, kun olimme herkistyneinä valmiita ottamaan vastaan venäläispartioita. Vartiomies oli illan hämärässä tykkimontussa tähystänyt lähellä olevaa metsän reunaa, josta näkyi liikettä. Sieltä tulikin esiin karhu. Mies säikähti, eikä pystynyt ampumaan. Kyllä minä olisin ampunut ryssän heti, mutta tuota en tajunnut.

Vaikka silloin tällöin korpivaelluksen aikana saimme muonatäydennystä, oli se vähäistä. Taistelujoukot olivat aina etusijalla. Me ilmatorjuntamiehetolimme vain koiraslottia. Lentokoneet pudottivat muonaa, mutta emme sattuneet koskaan niin lähelle. Siksi nälkä oli joskus melkoinen. Löytäessämme kaatuneen ryssän tarkastimme aina ensin leipälaukun. Löytyneistä leivistä leikattiin syntijäljet pois ja loput söimme itse. Jos oli aikaa, kaivoimme perunat ja nauriit maasta ja laitettiin hiillokseen. Se oli ihan herkkua. Sitten meiltä loppui suola ja se haittasi perunoiden syöntiä. Vihollisilla oli vielä vaikeampaa, koska ne harhailivat metsissä useita kuukausia. He olivat syöneet kuolleita tovereitakin pakosalla Aunuksen korpimailla Syvärin taa.

Derevjannojesta saimme määräyksen jatkaa kohti Petroskoita. Tien varrella oli käyty kovia taisteluja. Venäläisiltä oli jäänyt tien varteen pari tykkipatteria, autoja ja muita varusteita. Erään suoran tienosan päässä oli tuhottu suomalainen panssarivaunu ja toisessa päässä raskas venäläinen it.tykki, joka oli ampunut viimeiset laukauksensa. Osa miehistöstä oli kaatunut tykin viereen, osa lienee paennut.

Saavuimme puolen yön jälkeen 29.9. Uusiselkään, josta Petroskoihin oli matkaa 6 kilometriä. Kylässä paloi muutamia taloja pommituksen jäljiltä. Kylästä pikkuisen pohjoiseen olivat rajut taistelut käynnissä. Sekä tykistö että konekiväärit ampuivat kiivaasti koko yön. Kaupungin suunnalla näkyi laajoja tulipaloja. - Leipä, voi ja sokeri olivat loppuneet, herneitä ja jauhoja oli jonkin verran, mutta kylästä ei löytynyt mitään syötävää.

Seuraavana aamuna varhain komppanian suuruinen vihollispartio ilmaantui rautatien ylikäytävälle puolen kilometrin päähän asemistamme. Partio karkotettiin ja kaksi venäläisupseeria kaatui. Suurimpana ongelmana oli panssarijuna, joka liikkui Latvan ja Petroskoin välillä lähettäen partoita ja häiriten raskaalla tykistöllään eteneviä joukkoja ja kuormastoja. Tiedustelimme kylän länsipuolelta asemat panssarintorjuntaa varten, vaikka eivät meidän kranaattimme olisi itse panssarijunaan pystyneet. Juna oli tällä hetkellä 6 kilometrin päässä etelässä. Pioneerit räjäyttelivät rataa sen edestä. Keskipäivällä juna oli jo parin kilometrin päässä, sillä sen joukot pystyivät suuren tulivoiman turvin korjaamaan jatkuvasti rataa. Junasta ammuttiin myös asemiemme ympäristöön. Samaan aikaan pommikoneet pommittivat kylää ja me tietysti vastasimme omalla tulellamme. Junasta varmaan huomattiin ammuntamme, sillä kranaatteja alkoi tippua suoraan tuliasemaamme. Tykkimies Puhakka haavoittui pohkeeseen ja kersantti Ehrling joutui psykoosiin ja lähetettiin Latvan kenttäsairaalaan. Kovia kokeneesta Rauta-ahon autosta sirpaleet rikkoivat jäähdyttäjän, kumit, ikkunat ja vaurioittivat koppia. Nyt keskitettiin joukkoja panssarijunaa vastaan omien panssarivaunujen tukemina. - Lagus oli ehtinyt jo rähähtää Björkmannille hyökkäyksen tehottomuudesta. - Samanaikaisesti Petroskoin suunnalta kuului jatkuvaa tykistö- ja jalkaväkiaseiden ammuntaa.

Kaivoimme uudet asemat tien toiselle puolelle välttyäksemme asemiimme kohdistuneesta jatkuvasta tykkitulesta. Aloitimme myös poteroiden ja korsujen kaivamisen pehmeään hiekkamaahan aavistaen, että vaikeat ratkaisun hetket saattavat olla lähellä. Tykistötuli kiihtyi joka puolella. Siirryttyämme uusiin asemiin käveli sinne ehkä venäläinen, mutta karjalaa solkkaava mummo pyytäen meiltä ruokaa jutellen samalla katsellen ympärilleen. Vajaan tunnin päästä alkoi tulla tarkkaan suunnattuja kranaatteja junasta, vakka emme olleet ampuneet vielä laukaustakaan. Mummo taisi viedä tiedot sijainnistamme panssarijunaan.

Seuraavan yönä tulitus kiihtyi tykistökeskitykseksi junasta kylään ja asemiimme kuuden ja kolmen tuuman tykeillä sekä piiskoilla. Säästyimme tappioilta, vaikka kranaatteja tuli joka puolelle. Sitten tuli ilmoitus, että panssarijunaan oli osunut ja se paloi. Aamupäivällä tilanne selvisi lopullisesti. Venäläiset räjäyttivät itse junansa ja lähtivät metsiä myöten kohti Syväriä. Raiteille jäi tuhoutunut panssarijuna, neljä veturia, 50 vaunua sekä tykkejä ja elintarvikkeita. Panssarijunan rohkea yritys oli päättynyt. Jäljelle jäänyt miehistö harhaili Aunuksen syksyisissä metsissä. Jotkut pääsivät kuukausien päästä omiensa puolelle.

Aamuyöstä 1.10.1941 eversti Paalun joukot tunkeutuivat osaksi tyhjennettyyn Petroskoihin. Lagus oli jäänyt odottamaan aamua välttyäkseen yöllisiltä katutaisteluilta. Niin hän menetti osan Petroskoin valtauksen kunniasta, vaikka etelästä pitkin erämaita kahlanneet joukot pakottivat venäläiset lähtemään kaupungista saarrosuhan takia. Puolen päivän jälkeen läksimme asematiedusteluun. Kaupunki paloi ja savusi kauttaaltaan. Kaikki suuret rakennukset oli räjäytetty tai poltettu. Toreilla oli suuria kuvapatsaita. Suuri Stalinin patsas jalustoineen oli tehty vanerista ja pahvista ja vain maalattu marmorin väriseksi. Hallitustorilla oli sentään kivestä tehty Lenin-patsas, joka oli pystyssä vielä 1990 siellä käydessäni. Kaupunki oli ollut varmaan kaunis puistoineen ja kiemurtelevine jokineen.

Ajoimme illalla asemiin kaupungin laidalla olevalle mäelle. Siirtyminen kävi hitaasti, sillä vain kaksi autoa oli enää ajokunnossa. Kaupungin pohjoispuolella jatkuivat taistelut. Kovia räjähdyksiä kuului ajoittain ja uusia tulipaloja syttyi vihollisen perääntyessä. Saimme kuivaa muonaa yli viikon paussin jälkeen. Muistan hyvin, kuinka suuri ropsulaatikko tyhjeni hetkessä. Kyllä kuiva paksu näkkileipä maistui hyvältä, vaikka voita emme vielä saaneetkaan.

Seuraavana aamuna kävimme ryhmittäin tutustumassa kaupunkiin, joka valtauksen jälkeen oli ristitty Äänislinnaksi. Tutustumisen keskeytti huhu, sen mukaan kaupungin raunioista olisi löydetty suuri olutvarasto. Ryhmä miehiä iso maitotonkka ja muita astioita mukanaan lähti kuorma-autolla liikkeelle. En muista, olinko mukana, mutta sovittiin, että en tiennyt asiasta mitään. Koko oluttehtaan kortteli oli palanut, mutta kellarissa sijainneet suuret olutsammiot olivat ehjät, joskin mustuneet. Ympärillä oli melkoinen melske, sillä osa porukoista oli käynyt sammioilla useammankin kerran. Tuli myös riitaa kiipeämisvuoroista. Kuului erillisiä laukauksia ja kerrottiin, että ainakin yksi olisi jo hukkunut sammioon. Sotapoliisit piirittivät korttelin ja sulkivat pääsyn sinne. Porukkamme puikkelehti pihojen läpi autolle ja sai ainakin vähän olutta mukaansa. Myöhemmin jutut paisuivat, kerrottiin useammankin kuolleen yhteenotoissa. Julkisuudessa asiasta on kirjoitettu varsin vähän.

Iltapäivällä eversti Helminen, insinööriluutnanti H. Bröckl, vänrikki Happonen ja eräs ruotsalainen everstiluutnantti kävivät jaoksessa ja ennen muuta tutustumassa kaupunkiin. Meille oleskelu jäi lyhyeksi, sillä jo illalla saimme käskyn valmistautua marssille, nyt takaisin kohti etelää.

Uudelleen Syvärille ja sen taakse

Jaos ja joukkue lähtivät 3.10.1941 Äänislinnasta saatuaan Osasto Björkmannilta kuusi kuorma-autoa lainaksi. Ajoimme samaa tietä kuin olimme tulleet Derevjannojen kylään ja sijoituimme asemiin Äänisen rannan lentohiekkakentälle. Äänisjärvi muitutti enemmän merta kuin järveä. Sen pohjois- ja itärantaa näkyi vain muutamista kohdista, samoin vain muutama saari, muuten ulappa oli avoin. Kylän ympärillä oli taisteltu kiivaasti ja pitkin rantoja lojui ryssien ruumiita ja varusteita. Kilometrin verran kylästä etelään oli venäläisillä ollut hyvin varustetut asemat puusta tehtyine tankkiesteineen ja ampumahautoineen. Nyt näimme myös tarkemmin jo tulomatkalla mainitun tilanteen. Kaksi kolmen tuuman it.tykkiä oli jäänyt asemiin. Sen ympärillä oli kymmeniä kaatuneita ja ammuksia hujan hajan. Ainakin yhden suomalaisen panssarivaunun ne olivat ehtineet tuhota. Se oli romuna parin sadan metrin päässä.

Kyllä piti tarkastella varovasti, sillä venäläiset olivat sen miinoittaneet. Kirkko oli muutettu propagandasaliksi, jossa oli kirjasto ja varjokuvauskone. Kylän laidalla oli lentokenttä, mikä oli jo suomalaisten käytössä. Ehkäpä se oli täällä Derevjannojessa, kun koululuokasta löysimme suomankielisiä aapisia ja lukukirjoja. Otin niitä pari mukaani, mutta jossakin vaiheessa ne piti jättää ja revin vain muutaman sivun muistoksi. Yksi kirjoituksista käsitteli Suomessa kuuluisaa vakoojaa Toivo Antikaista, jota meillä kutsuttiin punarosvoksi. Otsikolla Kansamme sankari kuvataan, mitä kurjuutta hän oli kokenut kuritushuonevankina ja kuolemaantuomittuna Suomessa. Kun koko maailman työläiset nousivat puolustamaan häntä, pääsi hän Neuvostoliittoon. Rajan yli päästyään hän huudahti kovalla äänellä Eläköön Neuvostoliitto! Tämän jälkeen kirjassa on sananlasku Totuus ei pala tulessakaan. Valheella on lyhyet jäljet.

Pari päivää kului tykkien puhdistuksessa ja tarkastuksessa. Myös kiväärien tarkistuksia suoritettiin. Muutamat tekivät sen kokeillen, kuinka monen sadan metrin etäisyydeltä saivat vielä osumaan kaatuneen venäläisen päähän. Eräät kävivät sorsajahdissa, mutta pääruokanamme olivat edelleen maakuopassa haudutetut nauriit ja perunat, nyt suolalla maustettuna. Muutaman kerran ammuimme ja taas tykin kiskurit katkeilivat. Derevjannojen neljä päivää olivat leppoisia, lepoa kolmisen viikkoa kestäneen korpivaelluksen ja sotimisen jälkeen.

Alistus Osasto Lagukseen lopetettiin ja siirryttiin taas suoraan VI AK:n alaisuuteen. Saatuamme riittävän määrän autoja lainaksi läksimme Äänisen rantaa kiertelevää tietä etelään tavoitteena Voznesenjan kaupunki Syvärin rannalla Äänisjärven pohjukassa. Tie oli aluksi hyvää ja tuo 120 km:n matka sujui siedettävän nopeasti. Tien varrella oli suuria ehjiä kyliä. Mieleen jäi ainakin Soutjärven seudut, missä oli pieni vepsäläinen asuma-alue. Kauniit olivat Äänisen rannan vaaroilla sijaitsevat kylämaisemat tsasouneineen ja karsikkoineen. - Ajoin tuon saman tien venäläisellä taksilla 50 vuotta myöhemmin. Mikään ei juuri ollut muuttunut. Kylät olivat ränsistyneempiä, paria tsasounaa korjattiin ja loppuosa tiestä oli nyt jopa huonompi kuin silloin.

Saavuimme keskiyöllä Syvärille, missä kaksi syösyveneiden työntämää ponttoonia kuljetti joukkoja virran yli. Odotettuamme kiristyvässä pakkasessa kolme tuntia pääsivät autot ja tykit yksitellen Syvärin yli Voznesenjan kaupunkiin. Tykit pantiin asemiin keskelle kaupunkia. Kohta saapuivat ensimmäiset viholliskoneet pommittamaan ylimenopaikkoja. Pahoja vaurioita ei sattunut. Töpinän asuttamasta talosta rikkoontuivat ikkunat.

Tuli lumipyry ja ehdimme vähän katsoa ympärillemme. Kaupunki oli rakennettu vetiselle suoperäiselle maalle. Talot olivat karjalais- ja venäläistyylisiä puutaloja, enimmäkseen harmaita ja maatuneita. Joukossa oli muutamia lohduttoman näköisiä kolme-neljäkerroksisia kivitaloja. Niissä oli kyllä vesijohdot, viemärit ja WC:t, mutta jokaisen kerroksen rappukäytävässä oli varmistuksena peltipöntöt. Katujen varsia ja joenrantaa reunustivat lankkukäytävät, jotka olivat ainoita kulkukelpoisia reittejä jalkamiehille. Tykkiasemia ei voitu kaivaa, vaan varustukset tehtiin maan päälle hirsistä ja kivistä. Taisi siinä muutama rakennus vähän madaltua. Tilanne oli sen verran rauhoittunut, että venäläistä siviiliasutusta alkoi palata kaupunkiin.

Näin jatkui pari päivää pommitusten, tulitusten ja tykkien korjailun puitteissa. Sitten oli taas tositoiminnan vuoro. Ykköstykki miehineen ja neljä ammusmiestä mukanani läksimme etulinjaan Ostan kylän pohjoispuolelle kymmenes päivä lokakuuta vähän ennen puolta yötä. Matkaa tehtiin viisitoista kilometriä. Luutnantti Vuorensolan opastuksella kaivoimme tykin asemaan tien viereen, mistä oli suora näkyvyys rintamalinjalle ja Ostan kylään. Vaikka yritimme toimia pimeässä ja hiljaa, vihollinen kai kuuli jotakin ja ampui konekiväärillä tielle tykkiä vedettäessä. Seuraavana aamuna kävimme Vuorensolan ja Kivisalon kanssa ei-kenenkään-maalla saadaksemme tarkan kuvan tulevista ampumakohteista. Oma tykistö ja kranaatinheittimet ampuivat häirintätulta meidän menoamme helpottamaan. Ryömimme avoimella pellolla kiviä ja kuoppia hyväksi käyttäen. Meidät huomattiin ja ryssän piiska ampui parikymmentä laukausta lähelle meitä. Viipurilainen Ahti Vuorensola nimitettiin keväällä 1942 Mannerheim-ristin ritariksia. Hän kuoli 16.12.1994.

Puolelta päivin aloitimme osuutemme. Sitä ennen tarkistettiin tykintähtäimet paikan päällä. Lukko-osat poistettiin, ennakkolaskimen lukemat asetettiin nollille, putken läpi suunnattiin sen keskipiste tiettyyn tarkkaan kohteeseen ja tykin pysty- ja sivutähtäin säädettiin tarkkaan samaan kohteeseen. Tämä kaikki tehtiin juuri ennen ammuntaa. Se kohdistui ensin kylässä oleviin taloihin, josta suomalaispartio oli saanut kk-tulta. Matkaa taloihin oli 2.200 metriä. Ammuimme 35 sirpalekranaattia, joista viisi meni ohi ja muut osuivat. Lopuksi ammuttiin vielä talojen vierellä olleeseen kk-pesäkkeeseen. Talot syttyivät palamaan, mutta ne sammutettiin pian. Vihollisella oli vain kaksi piiskatykkiä, useita konekiväärejä ja kranaatinheittimiä, mutta ei tykistöä. Tämän takia meidän toimintamme oli suhteellisen turvallista ja jatkoimme näin. Siirryimme 150 metriä eteenpäin, siihen kaivettiin tykkiasema ja teltta. Keskiyöllä tykki vedettiin uuteen asemaan ja valmistauduimme uuteen tulitukseen.

Aamupäivällä se tapahtui. Kenttätykistö, kranaatinheittimet ja piiskatykit ampuivat keskityksen kylään. Me ammuimme pellolla näkyvää bunkkeria noin 2.300 metrin päästä. Olimme edelleen tarkkoja, sillä 30 laukauksesta 20 osui ja ainakin viisi meni bunkkerin kapeasta ampuma-aukosta sisään. Ryssä vastasi vaimeahkosti. Sitten tuli muutakin eloa maisemaan. Äänisenetelärantaa kiertävää kanavaa pitkin tuli tykkivene, jonka savupiiput näkyivät hyvin asemiimme. Viiden kilometrin etäisyys siihen oli liian suuri. Tykkivene ampui ensin tykeillään vahingossa omaan kyläänsä ja sen jälkeen srapnelleja yläpuolellemme. Laiva tuli parin tunnin päästä uudelleen ampuen tietä takanamme. Oma tykistömme ampui muutaman tuli-iskun laivaa kohti, jolloin se poistui etelään. Lähipäivinä tuli jo kolme tykkivenettä Äänisen rantoja nuollen. Yksi niistä kanavassa tulittaen asemiamme umpimähkään ilman ihmeempiä tuloksia. Myös pari pommikonetta pudotti pomminsa tielle meidän takanamme. Me jatkoimme suunnitelmien mukaan ammuntaamme. Tähtäsimme Ostan kivikirkon torniin, jossa oli vihollisen tähtäysasema. Joka toinen 30 kranaatista osui. Savut pöllähtivät tornista, kun kranaatti meni ikkunasta sisään.

Jatkoimme tarkkuusammuntaa seuraavanakin päivänä kirkon torniin ja kylän rakennuksiin aina kun liikettä havaittiin.Yhteistulitustakin tapahtui kaikkien aseiden ampuessa minuutin ajan. Mekin ammuimme kestotulta bunkkereihin ja taloihin. Tarkoituksena oli saada ryssät lähtemään kylästä ilman kovia taisteluita peltoaukealla. Mannerheim oli määrännyt rintamalinjaksi kylän edessä olevan puron. Toteutuiko se koskaan, mutta lähellä sitä oltiin. Lähikyliä vallattiin myös. Olimme tehneet tehtävämme ja osa miehistä lähti 13. päivänä lokakuuta illalla kaivamaan asemia pari kilometriä taaksepäin Vedotovskajaan. Simme vietiin myös toinen tykki. Sitten seurasi vaihe, jolloin vaihdoimme asemia jatkuvasti rintaman lähialueella ja ammuimme lähes joka päivä viholliskoneita. Mukava oli nähdä omat Brewster hävittäjämme kahden vihollispommikoneen perässä ylittämässä meitä. SB-2 pommikoneet saivat osuman ja putosivat palaen.

Lähellä saksalaisten saartorengasta

Helppi kävi taas meitä kiittämässä. Myös toimittaja, tk-mies Rantala kirjoitti artikkelia suorasuuntausammunnasta ja ryssien tykkiveneistä. Pistäydyin parin päivän päästä tykin suorasuuntausasemassa toteamassa, että monttuun oli tullut ainakin yksi kranaatin täysosuma ja asema oli hajalla. Onneksi emme olleet enää siellä, vaan olimme siirtyneet Alekseijeskajaan ja sen jälkeen Levinaan, josta oli kilometri etulinjaan. Siellä piiskatykin ammukset ujelsivat usein ylitsemme. Sen verran olimma tärkeitä, että saimme jalkaväestä 20 miestä kaivamaan asemia valmiiksi. Tapahtui sitten niin, että omat ja ryssän puhelinjohdot oli kytketty ristikkäin. Saatiin tieto, että ryssä aikoi pommittaa etulinjaa ja omien piti kaivautua. Ryssälle oli tulossa lisäjoukkoja Vytegrasta. Me vastaanotimme satoja siviiliryssiä etelästä lehmineen, lampaineen, hevosineen ja lapsineen. Pakkanen ja lumisade jatkuivat.

Kirkkaina öinä näkyivät etelässä Leningradia piirittävien saksalaistykkien suuliekit ja räjähdykset. Kompassilukeman 25-00 mukaan niiden täytyi tulla 50-100 kilometriä Tihvinästä itään ja vajaa 100 kilometriä omilta linjoiltamme. Saksalaiset ilmoittivat vallanneensa Laatokan etelärannalla sijaitsevan Pähkinälinnan 8. syyskuuta ja Tihvinän 16. marraskuuta 1941. Venäläisten painostus saartorengasta vastaan oli kova ja saksalaiset pyysivät suomalaisia pikeisesti apuun sulkemaan saartorengasta pohjoisesta. Suomalaisilla ei olisi ollut vaikeuksia hyökätä eteenpäin ja yhteyteen saksalaisten kanssa, mutta Marski oli viisas, ei kannattanut lähteä piirittämään monimiljoonaista kaupunkia ellei voitto ollut varma. Voitto ei ollut varma, vaikka monesta niin saattoi tuntua. Leningrad huollettiin talvisin Laatokan jään kautta.

Jaokselleni seurasi monia siirtoja ja kävin asematiedustelussa monta kertaa Nikitinskajan ja Fedotsovskajan tienoilla tykkiveneiden ampuessa Ääniseltä. Päädyimme asemiin Nikitinskajasta puoli kilometriä itään. Jouduimme vaijereilla vetämään tykkejä vaikeissa olosuhteissa. Toisen tykin etupyörän pystylaakeri rikkoontui ja pyörä kääntyi holtittomasti sivuun. Tykki oli jätettävä yöksi vartioituna tielle. Aamulla se saatiin hinatuksi asemaan. Näiltä ajoilta muistan ensimmäisen sotatalven ankeuden. Tullessamme pimeällä ja pakkasessa uuteen asemapaikkaan tallasimme lumen vain kovaksi teltan alle, siihen havuja päälle ja nukkumaan mantteli päällä. Saappaat jalassa kuumenivat punahehkuisen kaminan vieressä ja tukka jäätyi teltan ulkoseinään. Täit herkuttelivat villapaidan kauluksessa. Paleltuneista perunoista ja ryyneistä keitettiin ruokamössöä, joka tuotiin töpinästä venäläisiltä otetulla hevosella. Kerran taas pääsimme saunaan pienissä porukoissa. Saunasta käytiin piehtaroimassa lumihangessa.Viimeinen porukka ei enää ehtinyt nauttia saunasta, sillä sauna syttyi liian lämmittämisen seurauksena palamaan, mutta miehet lämmittelivät saunan ulkopuolella saunan lämmöstä.

Marraskuun alussa siirryimme Nikitinskajan kylään talomajoitukseen. Raskaan tykistön traktorit toivat tykit perille. Taas oli lämmintä ja lutikoita täiden lisäksi. Talonmiehen töinä oli portaiden korjaus ja uunien halkeamien muuraus. Rintamalla oli vilkasta. Vihollinen oli saanut pitkäputkisia tykkejä ja lentotoimintaa oli päivittäin. Metsästys alkoi tuottaa tulosta. Heiskanen huomasi kaksi joutsenta yläpuolellamme, tähtäsi ja laukaisi vanhalla venäläisellä kiväärillä. Toinen linnuista putosi alas hänen jalkoihinsa. Toistakin Heiskanen yritti, mutta se pääsi karkuun ja kolmatta yritystä ei voinut tehdä, kun pesässä oli vain kaksi patruunaa. Kahdeksan kilon joutsen oli juhlallinen ateria. Silloin ei vielä puhuttu luonnonsuojelusta eikä joutsen ollut vielä rauhoitettu. Alikersantti Kurki ja tykkimies Tarvainen ampuivat kumpikin yhden jäniksen, mutta viritetyistä ansoista ei tullut saalista.

Miehistön siirtoja alkoi tapahtua. Kaikki 1912 syntyneet ja sitä nuoremmat siirrettiin 113. Kevyeen ilmatorjuntapatteriin ja sieltä vanhempia tuli tilalle. Tulihan siinä samallan myös ensimmäinen viina-annos 100 grammaa miestä kohden. Korpraali Nieminen ylennettiin samalla alikersantiksi ja viisi miestä korpraaleiksi. Siirtyville järjestettiin liikuttavat läksiäiset. Viholliselle tuli myös muutoksia, avuksi tullut siperialainen divisioona menetti oman ilmoituksensa mukaan heti 3.000 miestä kaatuneina. Tilanne alkoi todella vakiintua, palvelusajat otettiin käyttöön marraskuunlopulla. Aamulla 9-11 siivottiin kämppää ja iltapäivällä 13-16 puhdistettiin tykkejä ja harjoiteltiin ampumista siitäkin huolimatta, että uskottiin jo osaavamme. Kovia tuulia ja sateita oli. Suomalaisten koneiden pudottamat lentolehtiset alkoivat vaikuttaa, 16 venäläistä sotilasta antautui antautumistodistus kädessään. Samaan aikaan oli Hangon motti selvitetty ja Karhumäki vallattu. Suomelle julistivat sodan Englanti, Kanada, Uusi Seelanti, Australia, Etelä-Afrikka ja Intia. Japani hyökkäsi Havaijille tuhoamaan USA:n laivastoa. - Eversti Helminen ja majuri Helppi kävivät tarkastamassa jaoksen ja olivat tyytyväisiä.

Sain loman sopivasti jouluksi 14.-28.12.1941. Siitä ei ole päiväkirjassani merkintöjä, vain pari valokuvaa albumissani. Mutta jaoksessani oli todella tapahtunut. Lähtöni jälkeisenä päivänä 150 venäläisen partio yritti vallata Nikitinskajan kylää. Partio oli tullut metsien läpi ja päässyt huomaamatta kylän laidalle. Olivat ampuneet kranaatinheittimellä ja konekivääreillä ja aiheuttaneet pakokauhua. Jaokseni oli pysynyt rauhallisina tykeillä ja ampunut metsän reunaan pimeässä. Sieltä oli löytynyt kranaattien silpomia ruumiita, 20 kaatunutta, 10 haavoittunutta ja 10 antautui vangiksi. Vartiointia oli lisätty tämän opetuksen jälkeen. Sen jälkeen oli tullut tykistökeskitys sekä ilmahyökkäys. Alkiresantti Korhonen sai surmansa sirpaleista juostessaan tykille. Toisaalta jaos oli osunut kahdesti SB-4 koneisiin, runkoon ja moottoriin. Aseman vaihto oli tapahtunut kahdesti, ensin Alekseivskajaan ja sitten Minovaan, jossa jaos oli tullessani lomalta.

Jaokseen tuli uusia miehiä näihin aikoihin, kersantti Eino Puusti ja vänrikki Pertti Kalla. Puusti oli vain kuukauden ja komennettiin Reserviupseerikouluun. Tapasin häntä myöhemmin sodan aikana. Sodan jälkeen hän oli Oulun palopäällikkönä. Nikitinskajassa oli kovia lumipyryjä, jotka tulivat Ääniseltä. Tiet ja tykkimontut olivat silloin täysin tukossa. Inkeriläinen sotavanki kävi teroittamassa sahojen teriä. Hän oli omistanut maatilan Karjalan kannaksella 20 kilometriä Suomen rajastaja joutunut luovuttamaan sen kolhoosille. Viljelys oli sen jälkeen jäänyt hoitamatta. Taisteluja hän oli käynyt Tihvinässä, Äänislinnassa ja Karhumäessä ja kävellyt rintamalinjojen läpi antautuakseen Ostan kohdalla.

Pakkaset jatkuivat mittarin näyttäessä noin -40 C astetta. Monet palelluttivat sormensa puhdistaessaan ja hioessaan tykin lukon osia. Tiellä liikkui 'valkonaamoja', kasvonsa palelluttaneita kohti joukkosidontapaikkaa. Vihollisen tykistö ampui kylään ja aiheutti piipun halkeamisen tärinästä. Siitä seurasi pieni tulipalo, joka saatiin sammumaan. Lähitalossa asuvalta eläinlääkäriltä saatiin tykistökeskityksessä kuolleesta hevosesta suuri paisti, jota kypsennettiin uunissa vuorokausi. Se maistui. Kivisalon ja muutamien muiden kanssa hiihdimme katsomaan kapteeni Ponton joukkueen Baranin kylän lähelle alasampumaa rynnäkkökonetta JAK-1. Sen lentäjä oli hypännyt laskuvarjolla ja kertonut, että viiden koneen laivueessa oli ollut yksi everstiluutnantti, kaksi majuria ja kaksi luutnanttia. 21. syntymäpäivänäni sain kotoa paketin, sen kunniaksi joimme yhteiset korvikkeet korppujen kera. - Singapore antautui japanilaisille 15. helmikuuta 1942.

Helmikuun loppupuolella lomautettiin vanhimpia reserviläisiä. Jaoksestani lähti neljä ja töpinästä muutamia. Kun tykistötulta tuli kyläämme aina silloin tällöin, päätettiin korsun kaivaminen aloittaa tykkien viereen pellolle. Se oli kovaa savimaata ja routaa oli yli metri. Rautakangella sai siitä kerralla irti kynnen kokoisen sirun. Läksin kylän komendantin puheille saadakseni räjähdysainetta montun tekoon. Komendanttina toimi Talvisodassa legendaarisen maineen saanut Marokon kauhu, kapteeni Aarne Juutilainen. Nyt oli maine kuitenkin jo rapissut, sillä hänet oli ollut pakko siirtää rintamalta pois. Miehet olivat vihjanneet vahingonlaukauksesta esimiehelle. Jutun todenperäisyyttä en tiedä, mutta nyt istui mies suuret töppöset jalassa karjalaistuvan kiikkutuolissa. Hän puhua paasasi kovalla äänellä, ei kovin vakuuttavasti, mutta leppoisasti. Tapasin häntä useita kertoja, kun suunnittelimme kylän ilmahälytys- ja puolustusjärjestelmiä. Korsun kaivaminen edistyi hitaasti, vaikka räjähdysainetta kului rutosti. Intoa ei miehillä tahtonut oikein riittää. Eikä se meiltä valmistunutkaan, kun vaihdoimme taas asemiamme.

Kivisalo lähti maaliskuun alussa lomalle ja tuurasin häntä patterinpäällikkönä. Venäläiset aloittivat Syvärin eteläpuolella keväthyökkäyksen, mikä vilkastutti toimintaa joka puolella. Kalkkisen kanssa, joka toimi 1. jaoksen johtajana, kiersimme Syvärin eteläpuolta valitsemassa tuliasemia. Paikkoja oli monia, kuten Batasheskaja, Jukovskaja, Homorovitsa ja Bulajeva. Tiellä oli jo kelirikkoa eikä tykkejä saatu aina toivottuihin paikkoihin. Venäläiset partiot kiertelivät erämaaseuduilla. Batashevskajan ja Homorovitsan välillä sadan miehen partio otti vangiksi kaksi lottaa ja yhden sotamiehen. Suomalainen partio lähti takaa-ajoon, sai vangit vapautetuksi ja suurimman osan venäläisistä tuhotuksi. Jaoksessa kävi tarkastusmatkalla arvovaltaista ilmatorturjunnan johtoa, kuten Aunuksen ryhmän it.komentaja ev.ltn Eino Tuompo, majuri K. Seppälä ja majuri N. Simojoki. Herrat olivat hyvällä tuulella ja tyytyväisiä näkemäänsä. Metsästyksessä saatiin myös tulosta. Mikkeliläinen Tarvainen ampui kevättalven aikana neljä kettua. Olin kerran mukana, kun löysimme jäljet ketun makuupaikalta. Kettu oli siinä syönyt teeren. Tiheässä metsässä ei paljon ollut näkyvyyttä, mutta kerran pääsimme ampumaan kettua, joka haavoittui. Pimeän tultua ja lumisateen alkaessa emme sitä löytäneet.

Syvärin rannalla Voznesenjan kevät 1942

Maaliskuun puolivälissä siirryimme takaisin Syvärin rannalle Voznesenjaan. Tilallemme Minovan Radionovaan saapui luutnantti Sauvon jaos II/102. Kevyt Ilmatorjuntapatteri. Rakensimme asemat joen pohjoisrannalle ja Kalkkisen jaos palasi entisiin asemiinsa etelärannalle. Eräänä syynä siirtoomme oli se, että pioneerit olivat alkaneet rakentaa siltaa Syvärin yli ja tulimme sitä suojaamaan. Majoituimme kolmeen lähitaloon tykkien viereen. Pari sataa metriä länteen oli asemissa erillinen 20 mm it.joukkue, joka alistettiin meille. Erillisen joukkueen johtaja oli vänrikki H. Klemetti, huumori- ja laulumies, säveltäjä Heikki Klemetin poika. Myöhemmin tapasin hänet monta kertaa Ahlströmin sellu- ja paperitehtaan johtajana Heinolassa. Joukkueessa oli myös kersantti Jussi Virtanen, vanha keveri Savitaipaleen ajoilta. Hänen kanssaan teimme hiihtoretkiä ja kävimme Syväriä alaspäin olevalla telakalla, jossa oli neljä siipiratashöyrylaivaa täydessä kunnossa.

Joksessa kunnostettiin aseita, asemaa ja rakennuksia. Kokeilimme tykkien pyörien sijalle suunniteltuja jalaksia ja eteen suojaavaa panssarilevyä. Saimme jaokseen uudelleen kunnostetun kaksoiskonekiväärin lähitorjuntaa varten. Koulutusta oli pari tuntia päivässä, suuntausharjoituksia tekemällämme laitteella ja pienoiskivääriammuntoja tykin putkeen kiinnitetyllä aseella. Korjailin taloista löydettyjä raddioita ja saimme jokaiseen taloon kovaäänisen kuuntelemista varten. Myös is.radio tuli uudelleen käyttöön. Tuskin enää haaveilimme sodan pikasesta päättymisestä, vaan varustauduimme pitkään jatkosotaan. Kaikki rokotettiin kahteen kertaan, en kyllä muista mitä vastaan. Monet saivat muutamaksi päiväksi korkean kuumeen, itselläni oli lähes 40 astetta.

Vihollisen taistelutoiminta kiihtyi varsinaiseen kevätoffensiiviin. Maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa venäläiset yrittivät kaksi kertaa maihinnousua jäätä pitkin Äänisjärveltä Syvärinsuun molemmin puolin oleviin niemiin moottorikelkkoja apuna käyttäen. Takanamme oleva vanha linnoitustykki Canet ampui valoammuksia ja raskaita kranaatteja jäälle. Tulitus oli ajoittain kiivasta, mutta maihin saakka hyökkääjät eivät päässeet. Kerrottiin, että ainakin parikymmentä venäläistä kaatui, mutta vain yksi suomalainen. Suomenlahdella olivat suomalaiset onnistuneet valtaamaan Suursaaren. - Siirryttiin ensimmäsen kerran kesäaikaan 3.4.1942.

Ensimmäisenä pääsiäispäivänä 5.4. vihittiin Syvärin yli rakennettu silta. Vihkimisen suoritti kenraali Heinrichs katkaisemalla sillan yli vedetyn silkkinauhan. Samalla voimakas miina räjähti jäällä. Paikalla olivat kenraalit Mäkinen ja Svensson, jotka seurasivat torvisoittokunnan tahdittamaa ohimarssia. Vihollinen ei epäilyistä huolimatta ottanut osaa vihkiäisiin. Puusilta oli rakennettu suurista hongista ja kuusista vajaassa kahdessa kuukaudessa. Väliaikaisesti silta oli kiinteä, mutta myöhemmin keskelle tuli kääntösilta laivoja varten. Silta kulki joen yli juuri asmiemme kohdalta, sen pituus oli 390 metriä ja leveys 6 metriä. Se säilyi ehjänä tietääkseni siihen saakka, kunnes suomalaiset räjäyttivät sen vetäytyessään 1944. Eikä ainakaan vielä 1990 siltaa oltu rakennettu uudelleen, vaan liikennettä hoideltiin heiveröisellä lossilla. Juhlan kunniaksi sotilaskodissa oli jumalanpalvelus ja kahvit sekä kämpillä riispuuroa ja rusinasoppaa.

Lentotoiminta oli näihin asti ollut rahallista, vaikka lähes joka päivä viholliskoneita nähtiin. Koneet lensivät korkealla ja tekivät pääasiassa tiedustelulentoja. Pommeja ei tullut lähelle siltaa eikä asemiimme. Keväthyökkäyksen kiihtyessä tilanne alkoi muuttua. Jo huhtikuun puolenvälin aikoihin ilmoitettiin Bulajevan seudulla kaatuneen yli tuhat ryssää ja kuun loppupuolella annetussa erikoistiedotuksessa kerrottiin, että näihin vihollisen hyökkäyksiin oli osallistunut neljä divisioonaa, useita prikaateja, hiihtopataljoona ja panssarivaunurykmentti. Joukkoja tunkeutui erämaan läpi suomalaisjoukkojen väliin ja selustaan. Nämä kaikki motitettiin ja tuhottiin, mm rykmentinkomentaja esikuntineen. Kaatuneita venäläisiä oli 14.000, suomalaisia 440.

Meidän kohdalla vihollisen kevätoffensiivi alkoi vähän keskiyön jälkeen 17. huhtikuuta. Voimaksa räjähdys kuului lähellämme. Luulimme sitä ensin Canet-tykin laukaukseksi, kunnes vartiomies tuli ilmoittamaan pommin pudonneen 2. tykkimme viereen. Tiellä jyristellyt autokolonna oli estänyt koneen äänen kuulumisen. Samalla juoksi tykkimies Haajanen luoksemme. Hän oli haavoittunut sirpaleesta takaraivoon. Ykköskämppään oli tullut useita sirpaleita. Haava oli pieni ja se sidottiin heti. Tyjkit miehitettiin kiireesti. Ainakin kolme noin 100 kilon pommia oli pudotettu ja mm sotilaskoti oli vaurioitunut pahoin. Parinkymmenen minuutin kuluttua alkoi kuulua heikkoa surinaa, sitten se lakkasi ja kone liukui sammutetuin moottorein kaupungin päälle. Pommit putosivat joen etelärannalle. Yön aikana tämä toistui seitsemän kertaa ja pommeja putosi jokeen ja sillan lähistölle. Me emme kauan tyytyneet vain kuuntelemaan, vaan avasimme tulen koneen lähtiessä liukuun. Kerran osuimme niin lähelle konetta, että näimme sen kranaattien räjähdysten valaisemana. Se oli R-5, kaksitasoinen kone, joka myöhemmin sai monia nimityksiä, kuten niittokone, pirun viikate. Ammunnat aloitettuamme koneiden pommit putoilivat enimmäkseen kaupungin ulkopuolelle.

Päivän valjettua aloitimme yötoiminnan valmistelun. Olimme yhteydessä Armeijakunnan it.toimistoon, joka määräsi jaokseni johtoyksiköksi. Kun kone lähestyy ja viimeistään silloin, kun lähtee liukuun, avataan tuli, johon yhtyvät kaikki yksiköt. Sen jälkeen kuunnelaan ja sama toistuu koneen poistumiseen saakka. Seuraavina öinä saimme tätä harjoitella runsaasti. Toiminta jatkui, kunnes kevät vaalensi yöt, eivätkä koneet enää pysyneet näkymättöminä. Useimmin koneet lähestyivät kaakosta suoraan läheiseltä lentokentältä, josta myös annettiin valomerkkejä paluuta varten. Rannalla olevan tykistön tulenjohtuen antoi meille puhelimitse viestin koneiden lähestymisestä ja paikasta. Pystyimme silloin ajoissa miehittämään omat tykkimme ja avaamaan tulen entistä tarkemmin. Tulenjohtueesta kerrottiin tulemme olleen usein hyvin tarkkaa, vaikkei varmoja pudotuksia saatu todettua.

Yöammunnat tulivat rutiiniksi ja meistä tuli yötyöläisiä. Ilotulitus oli melkoista, kun kahdeksan tykkiä ja monet konekiväärit ampuivat valojuovia taivaalle pommiräjähdysten säestämänä. Enimmäkseen koneet joutuivat pudottamaan pomminsa kauas kohteesta. Usein sama kone yritti lähestyä jopa viisi kertaa, mutta saatuaan sulkutulen vastaansa se kääntyi pois ja pudotti pomminsa mihin sattui. Muutama pommi putosi veteen sillan lähelle. Sirpaleiden jälkiä näkyi sillan kaiteissa. Kaakossa olevan sotavankileirin lähelle tuli myös pommeja haavoittaen joitakin vankeja. Muita vahinkoja ei sitten tullutkaan vihollisen kovista yrityksistä huolimatta.

Eräänä aamuna huomasimme, että toisen tykkimme putkessa oli tapahtunut räjähdys. Putki oli kuin sammakon niellyt käärme, iso laajennus keskellä. Vaihdoimme putken jo käytettyyn varaputkeen, jolla oli ammuttu 1.500 laukausta. Myös putken edessä tapahtuneet räjähdykset lisääntyivät. Päivisin hioimme kuluneita osia ja saimme luvan koeammuntoihin. Kelirikko oli pahimmillaan, johon perustui vihollisen hyökkäys, vaikka kärsi siitä itsekin. Tie Äänislinnaan oli poikki pari viikkoa. Kalkkisen palatessa lomalta hän viipyi matkalla toista viikkoa ja joutui välillä kävelemään kymmeniä kilometrejä. Metsässä yöpyessään olivat sudet tulleet ulvoen lähelle. Helsinkiläispojalle se oli ollut melkoinen elämys. Meille ilmoitettiin, että avuksemme tulee valonheitinjaos Äänislinnasta, mutta sitten ilmoitettiin, että se joutui palaamaan kelirikon takia takaisin.

Huolto toimi yleensä mukavasti. Fokker lentokone pudotteli laskuvarjon avulla lääkeainepakkauksia kenttäsairaalaan. Eräänä pilvisenä päivänä muutama porukkani metsämies pyysi päästä hirvimetsälle. Annoin luvan, sillä jäätyneiden perunain seassa hirven liha maistuisi mahtavalle. Miehet lähtivät ja tulivat iltamyöhällä takaisin reput täynnä lihaa. He eivät olleet löytäneet hirviä, mutta sen sijaan nuoren villihevoslauman, josta ampuivat yhden, nylkivät ja laittoivat parhaat palat reppuihin. Ruhon he hautasivat huolellisesti lumeen tullakseen hakemaan lisää. Pitkään leivinuunissa haudutettu liha oli todella mureaa ja hyvää. Porukka sai seuraavana päivänä kenttätykistöltä lainaksi hevosen, jolla lähtivät hakemaan lisää hevosen lihaa. Pettymys oli ollut suuri, kun toinen porukka oli löytänyt sen. Kylällä kulki tarina, että joku porukka oli löytänyt puolet hirvan ruhoa metsään kätkettynä. Olimme hiljaa ja nautimme omasta hevosenpuolikkaasta.

Suomalaisten lentotoiminta aktivoitui ja venäläisten passivoitui, kun heidän kevätoffensiivinsa epäonnistui surkeasti. Omat koneemme tekivät tiedustelulentoja ja pommituslentoja Vytegran seuduille. Is.radion avulla pystyimme seuraamaan hyvin tilanteita salakielisanomien avulla. Eräänä iltana seurasimme Moranien ja FK-koneiden lentoa rintaman taakse. Yksi FK ei palannut toisten mukana ja se luultiin menetetyksi. Iltahämärissä kone tuli kuitenkin vaivalloisesti vaappuen. Myöhemmin meille kerrottiin, että edessä istunut lentäjä oli saanut kuolettavan osuman ja jäykistynyt ohjaussauvaan kiinni. Takana istunut tähystäjä oli ryöminyt ulkokautta ohjaamoon, irroittanut kuolleen miehen kädet sauvasta ja ohjannut koneen vajavaisella taidollaan turvallisesti kentälle.

Jonkinlaista trgikomiikkaa sattui omassakin jaoksessamme. Olimme ottaneet maskotiksi kuukauden ikäisen koiranpennun. Se majaili omassa jaosjohtaja-tulenjohtokämpässämme kaikkien lemmikkinä. Pommitusten jatkuessa löysimme eräänä aamuna alueeltamme pieniä halkaisijaltaan kahden senttimetrin kokoisia fosforipalloja, jotka ilman lämmitessä syttyivät itsestään palamaan ja näin sytyttäen lähellään olevan syttyvät materiaalin tuleen. Kiinnostuneina keräsimme näitä varovasti vesiämpäriin ja ilmoitimme löydöstä it.toimistoon. Sijoitimme täynnä vettä olevan ämpärin kämppämme eteiseen. Eräänä aamuna heräsimme kovaan savuun ja totesimme eteisen olevan olevan tulessa. Joku ensimmäisistä syöksyi eteiseen ja heitti palavan fosforiämpärin ulos ja poltti samalla kätensä. Tulipalo saatiin sammumaan ja samalla selvisi, että koiranpentu oli janoissaan juonut veden fosforirakeiden päältä ja kuivat fosforipallot sytyttivät palon. Koira ei onneksi kärsinyt fosforista, vaan iloisesti heilutteli häntäänsä ulkona.

Tein kohta tämän jälkeen päämajan tiedotuslehteen raportin yöammunnoista ja fosforipalloista, joiden syttymistä kokeilin eri lämpötiloissa ja olosuhteissa. Jostakin syystä fosforipallojen käyttö taisi jäädä vähäiseksi. Nurmoilan lentokentän pommituksessa juhannuksena 1942 viholliskoneet käyttivät palavan naftan lisäksi mahdollisesti myös fosforipalloja.

Huhtikuun lopulla tilanteen hetkeksi rauhoituttua määrättiin 1900 ja 1901 syntyneet kotiutettaviksi. Jaoksesta lähtivät alokersantti Hokkanen, korpraali Kääriäinen ja tykkimies-metsästäjä Tarvainen iloisina kotiin Mikkeliin. Postiakin tuli parin viikon tauon jälkeen. Vapun tienoilla eräänä keväisenä päivänä läksimme Arposen kanssa Minovaan hammaslääkäriin. Kuljimme mennen tullen metsiä pitkin metsästys mielessä. Näimme useita teeriparvia ja yhden jäniksen. Useista ampumisista huolimatta emme saaneet yhtään osumaa risukkoisen maaston takia. Kävimme Nikitinskajassa asti tarkastellen syksyisiä asemapaikkoja. Niissä oli paljon kranaatinkuoppia, olimmehan toisinaan panneet puiset valetykit asemiin poislähdettyämme. Rakennuksia oli jäljellä vain muutamia, Nikitinskajassa vain kolme. Muut olivat siirtyneet korsuiksi, ammuttu tai käytetty polttopuiksi. Siinä muistelimme omia hommiamme samalla alueella. Eräässä rakennuksessa oli puusee toisessa kerroksessa aivan asuinhuoneemme vieressä. Kovalla pakkasella paskatorni kasvoi päivä päivältä ja oli helpompi nostaa lavaa kuin kaataa jäinen torni. Lopulta saimme kiivetä tikarappuja pitkin lähes katonrajaan. Polttopuita haettiin aluksi metsästä, mutta pakkasten ja kinosten lisääntyessä se kävi vaivalloiseksi. Helpompi oli tehdä polttopuut talon toisesta päädystä. Lopulta oli sitten jäljellä vain oma asuinhuoneemme. Tätä oli jatkunut meidän lähtömme jälkeenkin.

Sateisina päivinä uskalsimme liikkua jonkin verran jaoksen ulkopuolella. Voznesenjassa tapasin kerran luokka- ja koulutoverini Vihisen Simon, joka oli siellä upseerikurssilla. Jonkinlaisia illanistujaisia meillä tai toisten luona. Päiväkirjassani mainitaan mm Ulfstedt, Klemetti ja Puusti, joka oli RUK:n jälkeen tullut 1. jaokseen. Laivaliikenne Syvärillä alkoi Vapun jälkeen. Hinaaja ja suuri kaksikantinen matkustajalaiva Syväri hoitivat liikennettä Voznesenjan ja Syvärin aseman välillä. Pääosa huollosta ja lomalaisista kuljetettiin tätä kautta rautateitse Äänislinnaan, kun maantiet olivat edelleen liejuisia ja kulkukelvottomia. Hygieniaa harrastettiinmm siivoamalla kämppiä ja polttamalla tulikiveä lutikoiden tuhoamiseksi.

Kiljua tehtiin Tuntemattomassa sotilaassa kerrotulla tavalla ainakin yhden kerran patterin ykkösjaoksessa. Tykkimiehet olivat säästäneet muonasokeria ja muita tarveaineita. Sain kutsun tulla sitä maistamaan jaokseen Syvärin toiselle puolelle. Siitä tulikin remuinen ilta laulellen ja menneitä muistellen. Tykkikämpän portaat luhistuivat, kun seisoimme porukalla niiden päällä. Kesken parhaimman prinan ilmestyi kapteeni Kivisato töpinästä jaokseen. Menin häntä vastaan ja käsi päähineessä ilmoitin jotakin seuraavanlaista: Vänrikki Häkkinen on maistelemassa kiljua, jaosta johtaa kersantti Virkki. Kapteeni nosti tietysti tapahtuneesta kovan metelin, en jäänyt sitä kuuntelemaan, vaan oikaisin suoraan Syvärin ylimenosillalle ja omaan jaokseeni. Vartiomiehet sillan molemmissa päissä tekivät myötätuntoisesti hymyillen kunniaa ja antoivat minun vähän hoippuen kulkea sillan yli. Asiasta ei sen kummempaa juttua tullut. Kivisalo huomautti minulle seuraavana päivänä, että olisi ollut viisaampaa jäädä töpinään lepäämään.

Yöpommitukset ja muu lentotoiminta oli vähäksi aikaa keskittynyt Syvärin eteläpuolelle. Toukokuun alkupäivinä suomalaiset koneet tekivät useita pommituslentoja Vytegran ja Budozin seuduille sekä Äänisen laivastoa vastaan. Eräänä päivänä ylitsemme lensi 77 suomalaista konetta pommittamaan, mukana Dorniereja, Blenheimeja, Fokkereita, ja Brewstereitä. Kerrottiin, että siperialainen divisioona valmistelisi hyökkäystä Ostan suunnalla. Venäläiset vangit puolestaan kertoivat, että suomalaiset hyökkäävät 15.5 tai 31.5. Tästä lienee johtunut molemminpuolinen levottomuus, joka sitten näkyi kiihtyneenä ilmatoimintana. Voznesenjaan saatiin lopulta valonheitinjaos, joka oli apuna yöpommituksissa toukokuun lyhyinä öinä. Ensimmäinen yöpommitus saattoi olla vain hämäystä ja häirintää, sillä seuraavana aamuna 15. toukokuuta aamulla varhain syöksyi viisi PE-2 pommaria suoraan suringon suunnasta meitä kohti. Ehdimme hädin tuskin tykeille, mutta maaleja emme saaneet tähtäimiin, kun pommit alkoivat räjähdellä ympärillä. Ensimmäiset pommit osuivat etupuolelle, sitten kohdalle ja lopuksi ylitsemme. Toimistostani kymmenen metrin päähän tuli kolme 100 kilon pommia rikkoen ikkunat ja radion. Kivinen maasto aiheutti sen, että kivenliuskoja oli kaikkialla, myös kämpässä. Konekivääriasemaan lensi 20 kilon kivi rikkoen syöttölaatikon. Onneksi ampuja ei ehtinyt paikalle. Saman päivänä teki vielä neljä PE-2 koneiden ryhmää samanlaisen syöksyn auringon suunnasta. Niitä kuitenkin tulitimme ja häiritsimme. Siltaan ei osunut, yksi talo ja auto paloivat, muutamia kuoli ja haavoittui sirpaleista. Veneessä sillan lähellä soutaneista vepsäläisnaisista kuoli neljä.

Seuraavina öinä jatkuivat yöpommitukset. Valonheitin sai muutaman kerran koneen valokeilaansa. Ammunta oli tarkkaa ja kone pyrki karkuun pudottaen heti pomminsa. Voznesenjaan tuli raskas it.patteri sijoittuen joen etelärannalle kilometrin sillan länsipuolelle. Hälytysverkkoa tehostettiin siten, että lähestyvistä koneista ilmoitettiin puhelimitse usealta suunnalta. Vihollisen ilmatoiminta siirtyi etelään ja muualle kaupungin ulkopuolelle. Voznesenja oli jo evakuoitu lähes kokonaan. Kenttäsairaala ja kanttiini siirtyivät pois. Kelirikon ollessa pahimmillaan tiet olivat veden vallassa. Tykeille päästiin vain lankkupolkuja pitkin ja Syvärin vesi nousi kauas matalille raannoille. Lomakuljetukset tapahtuivat edelleen laivalla ja junalla. Everstiluutnantti Tuompo lupasi käydessään lomaprosentiksi viisitoista, kunnes kaikki ovat käyneet kaksi kertaa lomalla.

Voznesenjan kesä ja syksy 1942

Pientä vaihtelua surinoiden kuuntelemiseen, koneiden tähystämiseen ja tykkien huoltoon toi nelipäiväinen it.upseerikurssi toukokuun lopulla. Läksimme Syväri-laivalla jokea alaspäin pahimman sumun hälvettyä. Voznesenjasta lähtivät minun lisäkseni kapteeni Ponto, luutnantti Virsu sekä vänrikit Gripenberg, Klemetti ja Ulfstedt. Matkaa Grishinskajan kylään oli 60 kilometriä. Soiset metsäalueet ja harmaat kylät joen rannalla tekivät maiseman rahalliseksi ja kauniiksi. Suuri siipirataslaiva halkoi pehmeästi Syvärin leveää virtaa. Sodasta muistutti vain kaksi Madsen-tykkiä yläkannella ja tietysti sotilaspuvut. Perillä joukkoon liittyi vielä kolme upseeria, luutnantit Penttinen ja Salminen sekä vänrikki Jussilainen. Kurssi, jota johti kapteeni Saari, sisälsi oppitunteja, pienoiskivääriammuntoja ja räjäytysharjoituksia sekä maamaaliammuntoja Bofors-tykillä Syvärin yli. Ammuimme viidellä kertalaukauksella paksun puun poikki. Matkaa oli yli kaksi kilometriä. Paluumatka laivalla sujui mukavasti aurinkoisen sään vallitessa.

Mannerheimin 75-vuotispäivää 4. kesäkuuta juhlittiin kaikissa joukoissa. Jaettiin ylimääräinen korvike-, keksi- ja tupakka-annos, syötiin riisipuuroa ja sekahedelmäsoppaa sekä kaiken kukkuraksi juotiin leikattua konjakkia puoli litraa viiteen mieheen. Patterinpäällikkö kertoi Marskin elämäntarinaa ja radiossa kerrottiin Hitlerin käyneen häntä onnittelemassa. Sitten arki taas jatkui. Viholliskoneet näyttäytyivät lähes joka päivä, mutta harvoin tulivat ampumaetäisyydelle pommittaen enimmäkseen Syvärin eteläpuolta.

Tavanomaisuuden katkaisi puhelinsoitto Armeijakunnasta. Jaoksen oli oltava seuraavana klo 6 Stselikissä suojaamassa Ääniseltä vesitse tulevaa proomun purkua. Läksin asematiedusteluun muutaman miehen, telttojen ja ammuslaatikoiden kanssa. Paikka oli parikymmentä kilometriä pohjoiseen jylhä kallioniemi. Kylän lähistöllä oli entinen venäläisten lastauspaikka. Ääninen näkyi mahtavana joka puolelta. Oli hiekkarantoja, kallioita ja tiheitä karjalaiskyliä vaaroilla. Mutta taistelun kannalta kallioinen maasto pelotti lentopommituksia ja sotalaivoja ajatellen. Maastotiedustelun tehtyäni palasin hakemaan tykkejä miehistöineen. Sillä välin käsky oli muutettu. Sauvon jaos Radionovasta määrättiin torjuntatehtävään, koska se oli muutenkin vaihtamassa asemaa. Kävin näyttämässä heille valitsemani asemat ja toimme omat varusteemme pois. Pari viikkoa myöhemmin kuulin, että Äänisen sotalaivat olivat tulittaneet Stselikiä ja omat rannikkotykit olivat vastanneet kiivaasti. Lentokoneemme olivat myös hyökänneet useita kertoja laivoja vastaan varsinkin yöllä. Sitä en muista, liittyikö tämä purkausoperaatioon vai tapahtuiko sen jälkeen. Merisotaa käytiin myös Äänisellä.


Näihin aikoihin päätettiin jaoksen siirtymisestä vaihtoasemaan puoli kilometriä koilliseen edellisestä. Se tehtiin turvallisuussyistä sekä toiminnan tehostamiseksi ja helpottamiseksi. Matalat pahviteltat voitiin pystyttää lähelle tykkejä, jolloin niille juokseminen toistuvien hälytysten takia tuli nopeammaksi ja helpommaksi. Muutamassa päivässä olivat tykkimontut ja konekivääri-monttu sekä tulenjohtomonttu valmiina. Ei oikeastaan ollut kysymys montuista, vaan maan päälle hirsistä ja kivistä rakennetuista asemista. Kolme telttaa sijoitettiin mahdollisimman lähelle ja kaikki naamioitiin istuttamalla pieniä kuusia ja mäntyjä luonnostaan kasvavien puiden lisäksi. Asemia paranneltiin lähes jatkuvasti lisäämällä sirpalesuojaa, kaivamalla ojia ja maalaamalla telttoja suojavärein. Saimme Tuompolta erityiset kiitokset, kun hn tuli taas tarkastuskierrokselle. Rakennustöiden ja koulutuksen lisäksi meitä muistettiin viihdyttää. Armeijakunnasta lähetettiin urheiluvälineitä, kuten jalkapallo, pesäpallo, kuula, kiekko ja tikkapeli. Itse pystytimme rekin ja pidimme jaosten väliset urheilukilpailut. Ensimmäinen viihdytyskiertue saapui Voznesenjaan heinäkuun loppupuolella. Siinä esintyivät Erkki Eirto, viisitoistavuotias hanuristi ja kaksi balettitanssijaa. Oli alkanut varsinainen asemasodan ja viihdytyksen aika.


Olin lomalla kaksi viikkoa kesä- ja heinäkuun vaihteessa. Ainoat merkinnät päiväkirjassa olivat: Kotona Polvijärvellä, saksalaisten hyökkäys etelässä alkoi. Tällä lomalla tapasin ensimmäisen kerran Ainin, johon tutustuminen tapahtui kirjeenvaihtoilmoituksen kautta Savitaipaleella ollessani. Jännittyneinä tapasimme Joensuun asemalla ja jatkoimme sieltä matkaa hänen sisarensa luokse Polvijärvelle. Nuo pari päivää merkitsivät ujolle pojalle ensimmäistä kahdenkeskistä seurustelua tytön kanssa. Erosimme epätietoisina jatkosta, mutta sota-aika kai osaltaan vaikutti, että kirjeenvaihtomme jatkui entistä vilkkaampana ja myös tapaamisemme lähes koko sodan ajan. - Jaoksessa oli PE-2 syöksynyt asemia kohti pudottaen kahdeksan pommia, joista kolme tuli muutaman kymmenen metrin päähän tykeistä ja teltoista.. Yksi teltta vaurioitui vähän ja naapuriyksikön hevonen kuoli. Muita vahinkoja ei tullut.


Heinäkuun loppupuolella tapahtui taas yhtä ja toista mielenkiintoista. Saimme viestin, että suomalainen FK-kone lentää yöllä ylitsemme vihollisen puolelle ja takaisin. Kolmen aikaan havaitsimme koneen laskeutuvan vaivalloisesti etelänpuoleiselle kentälle. Aamupäivällä lentäjät luutnantti Laukkanen ja vänrikki Harri tulivat käymään patterimme toimistossa, jossa tuurasin Kivisaloa. Miehet kertoivat olleensa 50 kilometriä ryssän puolella viemässä muonaa kaukopartiolle, joka valomerkkien avulla ilmaisi paikkansa. Muonan pudotus onnistui, mutta sitten koneen moottori alkoi reistailla ja hädin tuskin kone oli päässyt omien puolelle ja lähikentälle. Vika oli ollut kynttilöissä eli sytytystulpissa ja korjaajat olivat tulossa Nurmoilasta.


Vaikeuksia oli viholliselllakin. Pari viikkoa edellisestä, 10. päivänä elokuuta yöllä kierteli SB tai DB pommikone ensin kauempana ja sitten suoraan ylitsemme purjehdusvalot päällä puolen kilometrin korkeudessa. Avattuamme tulen se kaartoi luoteeseen ja pudotti korkeutta. Ensimmäiset tuli-iskut menivät hieman vasemmalta ohi, sitten oikealta ja edestä, mutta lopulta aivan kohti tai ainakin läheltä. Suuliekkien häikäisy vaikeutti tähystystä koneen lentäessä matalalla. Kivisalo joen toiselta puolelta ilmoitti, että ainakin yksi kranaatti oli osunut koneen tasoon. Kone oli nähtävästi eksynyt ja etsi lentokenttää. Aamupäivällä soitettiin AK:sta, että kone oli tehnyt pakkolaskun Syvärin pohjoispuolella olevalle suolle. Omat hävittäjämme olivat sen havainneet, mutta lähestyessään konetta sieltä ammuttiin hävittäjiä konekiväärillä. Seuraavana päivänä lähti Puusti viiden miehen kanssa etsimään konetta, jonka piti olla Pasadista 10 kilometriä koilliseen. He menivät laivalla Pasadiin ja sieltä jalkaisin tutkien ensin Pasad- Sasavenskajan välisen tien länsipuolella olevan suon. Siellä kulkiessa tuli suomalainen hävittäjä näyttämään suuntaa syöksymällä kohden konetta ja ampumalla tykillä. Partio otti kompassisuunnan ja tuli lopulta toisen suon itälaitaan, missä yöpyi. Aamulla kiikaroidessa havaitsivat koneelta näyttävän kappaleen kaukana keskellä suota. Väsymyksen ja muonan loppumisen takia eivät uskaltaneet jatkaa matkaa, vaan palasivat Sasavenskajan kautta takaisin.


Seuraavana päivänä tehtiin uusi yritys kolmen miehen porukalla. Mukanani oli vänrikki Olli Tarpila, myöhemmin Kauppakorkeakoulun sihteeri ja hallintojohtaja sekä alikersantti Koivunen. Varusteina olivat konepistoolit, kompassit ja runsaat eväät. Syväri-laivalla mentiin ensin Pasadiin, missä tapasimme vänrikki Orasen, joka partionsa kanssa oli paikallistanut koneen ja selosti meille reitin. Kuljimme ensin suuren suon itäpuolitse telatien pohjaa seitsemän kilometriä melkein kuivin jaloin. Sen jälkeen jatkettiin polkuja ja hakkauksia pitkin. Maasto oli soista ja vesi ulottui toisinaan napaan saakka. Aluksi pidimme tauon kerran tunnissa, sitten kilometrin välein ja lopulta muutaman suomättään jälkeen. Puolen päivän maissa oltuamme neljä tuntia matkalla saavuimme joen haaraan, josta piti olla matkaa kolme kilometriä koneelle. Joen molemmin puolin oli haaroihin saakka ulottuvaa suota. Kuljimme jonkin matkaa, mutta sitten ylitimme joen koettaen pitää aseet, ammukset ja eväät kuivina. Vettä oli kahluupaikalla kainaloon saakka. Päivä oli hikisen kuuma, joten vesi vain mukavasti vilvoitti. Huilattuamme vartin jatkoimme matkaa syvälle upottavassa kanervikossa.


Kolmen lepotauon jälkeen pääsimme vihdoin sen suon laitaan, josta kone näkyi keskellä suota. Vielä viimeinen lepotauko ennen loppusuoraa. Vesi ulottui yli polvien ja syvempiä suonsilmiä ja osia piti pyrkiä kiertämään. Saappaat olivat koko ajan täynnä vettä ja tahtoivat jäädä jalkaa nostaessa kiinni suohon. Taakkamme olivat melkoiset kuivina pidettäviksi. Joka hetki oli tarkkailtava myös konetta ja mahdollista konekivääritulta koneelta. Emme varmuudella tienneet olivatko lentäjät jo lähteneet vai jääneet koneeseen tai sen läheisyyteen. Vähän päästä pysähdyimme kuuntelemaan ja nostimme kädet ja konepistoolit mättäisen tai risujen päälle. Suo oli avoin ja levisi samanlaisena kilometreittäin joka puolelle. Sen nimi olikin Suursuo. Kiikareilla näimme koneen päällä liikettä ja kohta totesimme ne suomalaisiksi, jotka paitahihasillaan tarkastelivat konetta. Vielä kymmenen metrinkin päässä koneesta täytyi hetkeksi pysähtyä ja kun pääsimme koneen viereen, huilasimme kädet koneen tasoon nojaten. Meitä ennen tulleet miehet vetivät meidät sitten tason päälle ja saatoimme alkaa riisumaan märkiä kamppeitamme ja laittamaan ne kuivumaan koneen siiven päälle.


Vähitellen aloimme tutkia konetta, mikä oli varsinainen tehtävämme. Kone oli kaksimoottorinen SB-3. Sen vasemmassa tasossa vinosti moottorien takana oli kranaattimme osuma. Tuloreikä oli 30 cm leveä ja yläpinnassa 5 cm leveä reikä sekä 22 sirpaleen reikää. Sirpaleiden reikiä näkyi muuallakin. Bensiinitankit olivat tyhjät ja varmaankin sirpaleiden rikkomat. Kone näytti lähes ehjältä, joskin suohon uponneena. Potkurin lavat olivat vääntyneet ja oikeanpuoleisen moottorin jäähdyttäjä oli lentänyt suohon. Edessä olevan tähystäjän konekivääri ja lasikuvussa oleva konekivääri olivat kunnossa. Rungon alapuolella oleva konekivääri oli vedessä ja luultavasti rikki. Ohjaamo oli täysin ehjä radioineen, pommitustähtäimineen ja mittareineen. Laskuvarjot olivat koneessa. Lentäjät olivat kulkeneet pohjoiseen joenhaaraan ja syöneet matkalla. Todennäköisesti he olivat jatkaneet matkaa jokea pitkin, päässeet Syvärin yli ja harvan rintamalinjan läpi, sillä mitään ei kuulunut heistä hävittäjiin kohdistuneen ampumisen jälkeen.


Tutkittuamme koneen tarkoin ja keitettyämme korvikkeet kahlasimme pohjoispuolella olevalle metsäniemekkeelle. Siellä oli vartioporukan löytämä metsäkämppä, johon majoituimme. Söimme rautaisannokset ja yritimme nukkua, mutta itikkaparvet, märät vaatteet ja kylmyys esitivät sen lähes tyystin. Viiden maissa aamulla korvikkeet juotuamme läksimme paluumatkalle. Kahlasimme koneen lähellä olevalle joelle ja siitä veneellä kahden vartiomiehen saattamana ensin Gosega-jokea ja sitten Iivinajokea pitkin suo- ja metsäalueiden läpi. Joki aluksi vain metrin leveä, mutta myöhemmin yli kymmenen metriä. Ympärillä oli todellinen erämaa. Vesilintuparvet lähtivät pakoon edestämme. Yritimme ampua niitä, mutta joko emme osuneet tai haavoittuneena lintu katosi rannan pöheikköön. Sauvoessamme eteenpäin näimme biisamimyyrän pesiä ensi kertaa. Kuljettuamme 15 kilometriä saavuimme joen yli vievälle telatielle. Vartiomiehet lähtivät veneineen paluumatkalle ja me jatkoimme kunnossa olevaa telatietä Sasavenskajaan. Kylä oli aivan autio, lentokenttä oli kylän laidalla. Uimme, söimme ja jatkoimme tietä pitkin auringon yhä paistaessa kirkkaalta taivaalta. Matkaa Pasadiin oli 12 kilometriä ja ehdimme perille tuntia ennen Syvärin tuloa. Reilu tyäpäivä oli kulunut matkaan.


Tuo kahden päivän eräretki on jäänyt elämäni mieleenpainuvimmaksi retkikokemukseksi, vaikka olen ollut nälkämarssilla, Urho Kekkosen puiston läpikävelyllä ja monella muulla jotoksella. Ei niinkään matkan rasittavuus vaan juuri koskematon erämaa toi unohtumattomia muistoja. Silloin ajattelin, että rauhan tultua vielä kerran palaan Iivinajoelle. Se jäi kuitenkin haaveeksi. - Jaokseen palattuani annoin puhelimella raportin AK:n majuri Seppälälle, joka samalla ilmoitti koneen tulleen jaokseni tilille. Suon jäädyttyä kone on ensin tarkoitus nostaa pukeille ja myöhemmin, jos kelit sallivat, laittaa se lentokuntoon ja lentää pois suota kiitoratana käyttäen. Toisena mahdollisuutena oli hinata kone tienvarteen ja kuljettaa osina eteenpäin.


Kesä jatkui välillä kuumana ja aurinkoisena, toisinaan sateisena ja tuulisena. Varustauduimme vähitellen syksyyn ja talveen. Sateisina päivinä parikymmentä miestä komennettiin marjaan ja sieneen, poutaisia päivinä vain muutama kerrallaan. Yritimme myös kalastella lähiseudulla. Kerran kävin Arposen Lassen ja joittenkin muitten kanssa erämaalammella viiden kilometrin päässä onkimassa saamatta mitään. Toisella kerralla vedimme uistinta Syvärillä virtaa ylös ja alas monta kilometriä ilman ainuttakaan nykäystä. Ehkä jatkuva pauke ja kalamiesten asiantuntemattomuus olivat asialla. Olin kuitenkin kirjoittanut päiväkirjaani, että söimme Syväristä saatua kalaa. Puolivälissä elokuuta kävi Mannerheim Voznesenjassa, Luutnantti Siltamaa kävi silloin tällöin tarkastamassa aseitamme todeten niiden olevan kunnossa. Olimme varmaankin lähes yhtä hyviä aseseppiä kuin esikunnasta tulleet. - Näihin aikoihin englantilaiset tekivät ensimmäisen maihinnousuyrityksen Ranskaan. Se epäonnistui saksalaisten saadessa 2.000 vankia ja hengähdysaikaa seuraavaan yritykseen saakka.


Elokuun viimeisinä päivinä tulivat everstiluutnantit Tuompo ja Hämäläinen sekä majuri Seppälä tarkastamaan jaosta. Varsinainen asia oli aivan jotain muuta. Tuompo ilmoitti puhuttelussa virallisesti, että patteri siirtyy pian kotiseudulle. Tuompo kiitti patteria erinomaisista suorituksista, se on vaeltanut raskaammat taipaleet kuin ehkä mikään muu ilmatorjuntayksikkö. Jaos on parhaita yksiköitä koko maassa, sillä on viisitoista varmaa pudotusta tilillään. Koko jaos kohahti ilosta, sillä kukaan ei ollut edes aavistanut asiaa. Puhuttelun jälkeen Tuompo tarkasti miehistön ja tykit. Sen jälkeen hän patterin toimistossa kysyi jokaiselta upseerilta erikseen, haluaisivatko he siirtyä patterin mukana koti-Suomeen. Kun kaikki halusivat, hän ilmoitti, että mahdollisesti yhden pitäisi jäädä Aunukseen oppaaksi uusille yksilöille. Hyvästellessään hän sanoi, ettei ratkaise asiaa vielä, vaan yrittää saada kaikki upseerit mukaan koti-Suomeen. Kätellessään hän sanoi minulle, että haluaisi mielellään pitää teidät vielä täällä. - Illalla herrojen lähdettyä soitin AK:n ilmatorjuntatoimistoon Kalkkiselle, että jos jonkun täytyy jäädä, minä jään vapaaehtoisesti. Ja sitten 1. syyskuuta 1942 Kalkkinen ilmoitti, että minut on määrätty jäämään tänne yksikön siirtyessä kotiseudulle. Tuompo muisti tämän päätökseni ja kertoi siitä monta kertaa. Sodan jälkeen tavatessamme hän ihmetteli, kuinka iloinen, varma ja vakuuttava aina olin vaikeissakin tilanteissa. Sen vuoksi hän halusi minun jäävän Aunukseen it.miesten esikuvaksi. - Ensiksi jäisin tilalle tulevaan yksikköön ja myöhemmin kenties muualle. Aloin heti luovuttaa jaostani vänrikki Syvärannalle. Pidin puhuttelun jaokselle ja heitin hyvästit.


Kenties nuo Tuompon kehuvat sanat pitivät ainakin osaksi paikkansa. Sotapäiväkirjoistani en juuri löydä synkkiä vuodatuksia, vaikka toinen sotavuosi oli ajoittain hankala ja puutteellista. Mutta puutteeseen ja vaatimattomuuteen olimme vähitellen tottuneet. Tämä näkyi Untolle ja kotiväelle lähettämistäni kirjeistä, joista osa on säilynyt. Eräs ote kirjeestä kotiin: Äiti kysyi perunoiden lähettämisestä. Ei niitä tarvitse lähettää, sillä saamme keitettyjä perunoita ja perunasoppaa pari kertaa viikossa. Voin sitten syödä reilummin, kun tulen lomalle, joskus. Saaneeko sieltä jostakin sakariinia. Jos saa, niin ei olisi hullumpi olla sitä vähän sokerin lisukkeeksi. Kanttiineissa ei sitä ole ollut pitkiin aikoihin. Jos joskus lähetätte jotakin, niin pankaa mukaan mustaa rihmaa ja parsinneula. - Lähetin pari viikkoa sitten 1.000 markkaa päivärahoistani sinne, kun täällä ei rahoilla ole käyttöä. Kai se on tullut perille.


Uusi patteri 101. Kevyt ilmatorjuntapatteri saapui Viipurista ja Lauritsalasta. Sen päällikkö oli luutnantti Teuvo Musto ja muina upseereina olivat Sergejeff, Louhivuori ja Maijala. Jorma Louhivuori oli kuuluisan partiojohtaja Verneri Louhivuoren poika. Jorman tapasin sodan jälkeen useamman kerran hänen ollessaan merimiespappina Lontoossa ja myöhemmin Merimieslähetysseuran johtajana. - Jäljelle jäävät tavarat kuten ammukset, räjähdysaineet, konekiväärit, kirjasto ja urheiluvälineet luovutettiin tuleville. Patteri siirtyi vähitellen meidän asemiimme. Majuri Seppälä tuli hyvästelemään vanhaa patteria ja ilmoitti antaneensa minulle 14 vuorokauden loman. Näin 112. ilmatorjuntapatteri lähti marssille kohti Äänislinnaa 4. syyskuuta ja minä sen mukana. Illalla patteri lastattiin tavarajunaan ja matka kohti Lauritsalaa alkoi. Hyvästelin jokaisen miehen, paljon oli koettu yhdessä puolentoista vuoden aikana Mikkelistä ja Suomenniemeltä Syvärille. Monelle nuo ajat olivat elämän vaikuttavimpia. Tuskin montakaan heistä enää myöhemmin tapasin. Illalla lähti oma junani kohti koti-Suomea ja lomaa. Haikeana lähdin enkä osannut aavistaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.


Lomalla syyskuussa 1942 kävin Tudermanin Leon luona Lahdessa, hän oli lomalla samaan aikaan. Kävin myös veljeni Laurin luona Helsingissä. Neuvosen Leon kanssa kävimme Lasolan vuorella ja Rappukalliolla. Retkimuistot eivät olleet yhtään haalistuneet sodan aikana. Päädyin sitten Nunnanlahteen Ainin luokse ja pyöräilimme Kolille. Jylhät maisemat tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Noissa tunnelmissa päättyi lomani ja palasin Voznesenjaan. Oli muistelun, pohdiskelun ja mahdollisesti uuden asennoitumisen aika. Luen Untolle lähettämästäni kirjeestä 3. lokakuuta, että ei ainoastaan minulla, vaan jokseenkin jokaisella miehellä oli erotessamme kyyneleet silmissä. Olen kai edelleenkin niin sotahullu, että mieluummin olen täällä pelkäämässä kuin kotiseudulla ja joutaahan tästä vaikka kuolemaankin. - Olen antanut ehkä liian optimistisen kuvan olosuhteistani. Vanhoille miehille annettava koulutus ei sodan olosuhteissa tahtonut onnistua. Sodan pitkittyminen toi purnausta ja epäluuloja kaikkeen toimintaan. Koko ajan oli tasapainoiltava ylhäältä annettujen käskyjen ja omien käskyjen välillä. Silti en kertaakaan joutunut pahoihin konflikteihin, kuten monet. Luostarisen Jorma on esimerkki toisesta äärimmäisyydestä. Olimme jatkuvassa kirjeenvaihdossa Jorman kanssa. Heinäkuussa hän kirjoitti minulle, että täällä jatkuu hitonmoinen kuppaaminen. Kun on toista vuotta veljeilty, niin seuraukset näkyvät, koko homma on ihan retuperällä. Käyrä on pirun korkealla eikä kohta huomenna laske. Jos tässä ei mitään muutosta tapahdu, niin tulehan katsomaan minua Niuanniemeltä. - Aavistin pahaa ja kirjoitin Jormalle välittömästi. Kirje kuitenkin palautettiin. Hän oli kohta tuon kirjeen lähettämisen jälkeen ampunut itsensä teltan takana. Hän oli kouluaikana ja RUK:ssa kova jännittäjä haaveillen aktiiviupseerin urasta. Hän ei käyttänyt viinaa, ei ollut tutustunut yhteenkään tyttöön, pyrki vain täyttämään velvollisuutensa ja patterin päälliköksi sattui mitä keljuin mies, joka tuhosi hänen tulevaisuuden haaveensa. Ristiriitoja oli liikaa hänen kestokyvylleen.


Kolmas meistä Savitaipaleen kokelaista oli lähes päinvastainen tyyppi. Martti Varala käytti alkoholia melkoisesti ja eli reilusti muutenkin, mutta joutui hänkin vaikeuksiin esimiestensä ja alaistensa kanssa. Hänen viimeiset sanansa olivat: Kun en saa vapaudenristiä, niin saan ainakin puuristin. Laukaus oman käden kautta päätti hänenkin elämänsä. - Yksin näistä kolmesta jääneenä lienen monessa suhteessa eräänlainen keskiverto heistä. Vaikeuksia oli tosin minullakin varsinkin esimiesten kanssa, mutta koskaan ei edes häivähtänyt mieleeni itsemurhan mahdollisuus. Tarvittaessa olisi toki ollut monia muita vaihtoehtoja.


Voznesenjaan palattuani aloin toimintani uuden porukan kanssa. En liene erikoisemmin johtajatyyppi, mutta pidin heti puhuttelun ja kerroin, mitkä ovat vaatimukseni ja ehtoni. Koulutus alkaa heti ja muuten saa vapautta varsinaisen toiminnan rajoissa. Porukka sopeutui muutamassa viikossa otteisiini eikä sen jälkeen ollut mitään vaikeutta. Aluksi saattoi olla epäluuloisuutta. Kun yöt pimenivät, alkoivat vihollisen yölennot. Toisina öinä laskimme ainakin kuusi RZ-konetta yhtä aikaa taivaalla. Pommeja putoili lähistölle, mutta enimmäkseen ilma vahinkoja. Tiivistimme yhteistyötä ja hälytysjärjestelmiä. Tykkiveneet ampuivat rannikkoa muutaman kerran. Radiossa Tiltu vaahtosi, että toinen rintama syntyy kohta, oletteko kuulleet laulua Alppikengistä jäljet vain jää, taistelkaa Tannerilais-Mannerheimilaista rosvokoplaa vastaan, auttakaa suomalaisia sissiporukoita metsissä, älkää kerätkö marjoja saksalaisille, suomalaiset urheilijat eivät enää pärjää italialaisillekaan. Yritin rekillä merimiesvolttia ja epäonnistuessani loukkasin kättäni. Tällaista oli Voznesenjan syksy.


Olin ainakin osan ajasta majoittuneena tulenjohtoryhmän kämppään. Pojat olivat innokkaita kortinpelaajia. Läheiseltä tykkikämpästä tuli lisää pelaajia. Seurattuani aikani sivusta aloin itsekin ottaa osaa. Ventti oli tavallisin peli panoksiana rahan sijasta muonatupakat. Niin kuin usein käy, oli minullakin aloittelijan moukan tuuria. Viikkojen mittaan voitin kymmeniä Työmies-askeja, vaikka lienen ollut ainoa tupakoimaton koko porukasta. Säälistä jakelin askeja pahimmille tupakantuskasta kärsiville. Loput vein seuraavalla lomalla Ainin isälle Nunnanlahteen ja sain tilalle ison voipaketin sekä läskipaketin.


Sitten pääsin tutkimusmatkalle, kun AK:sta Seppälä soitti ja määräsi minut tutkimaan Ivankovon saarelle pudonnutta viholliskonetta. Läksimme moottoriveneellä Syväriä alas parikymmentä kilometriä. Mukanani olivat luutnantti Ollinsaari, ylikersantti Poutanen ja tykkimies Kyytsönen. Saarelle saavuttuamme kysyin siellä olleelta vartioporukalta koneen sijaintia, mutta he eivät tienneet koneesta mitään. Sissipartio, joka venäläisiä takaa-ajaessaan oli löytänyt koneen, ei ollut kertonut sen sijaintia evakuoinnin pelosta. Niinpä läksimme harvassa ketjussa etenemään AK:sta saamieni vihjeiden perusteella. Konepistoolit tanassa etenimme hiljalleen, koska olimme tavallaan rintamalinjojen välissä ei kenenkään maalla. Ensimmäinen haravointi ei tuottanut tulosta, mutta toisella kertaa poikkesin kauemmaksi metsään ja törmäsin tiheässä kuusikossa makaavaan koneeseen ja kutsuin toisetkin paikalle. PE-2-kone oli osaksi palanut, mutta moottorit ja potkurit olivat melko ehjiä. Aseet ja osa mittareista oli irroitettu ja viety pois. Suomalainen partio oli tavannut nähtävästi tämän evakuointimatkalla olleen vihollispartion. Koneesta löytyi palaneita laskuvarjon kappaleita ja yhdessä päänsuojuksessa oli verta, mutta ruumiita ei löytynyt. Tutkimuksen tulokset ja piirrokset toimitin Kalkkiselle Armeijakuntaan. Otimme mukaan muutamia kaltevuus- ja amperimittareita sekä kielsimme vartiomiehiä koskemasta koneeseen. Mukaan ottamani mittarit kulkeutuivat lopulta Espoon Matinkylään saakka, missä heitin ne roskikseen muuttaessamme uuteen asuntoon 1987.


Tuli syksy ja aikainen talvi. Marraskuussa oli yli 20 astetta pakkasta. Helsinkiä pommitettiin marraskuun 9. päivänä, jolloin 49 ihmistä kuoli ja 120 haavoittui. Syvärin eteläpuolella Batashevskajassa venäläiset menettivät hyökkäyksissän lähes 1.000 miestä kaatuneina. Stalingradin piiritys jatkui, Rommel vetäytyi Egyptistä, mutta liittoutuneiden maihinnousu Ranskan Pohjois-Afrikkaan epäonnistui. Näissä epävarmoissa tunnelmissa kävin pari kertaa Äänislinnassa tapaamassa tuttuja ja tuulettumassa. Yritimme kerran taas metsästää, mutta saimme vain haavoitetuksi kettua. Sitten ennen joulua 1942 jätin Voznesenjan ja siirryin seuraavaan komentopaikkaani Nurmoilan lentokentälle.


Ilmavoimiin tutustumaan


Hyvästijättö patterille ja sen miehistölle oli kevyempää kuin edelliselle porukalle. Olin ollut vain kolme kuukautta luotsaamassa tätä patteria Aunuksen oloihin. Kiersin myös muut lähiseutujen yksiköt, joiden upseerit olivat tulleet tutuiksi vuosien mittaan. Vähän haikeasti katselin Voznesenjaa ja sen läpi virtaavaa Syväriä, kun nousin kuriiriautoon kohti Äänislinnaa. Paljon olin nähnyt ja kokenut lähes puolentoista vuoden aikana Syvärin tuntumassa. Palasin sinne vasta 50 vuoden kuluttua. Äänislinnassa kävin tapaamassa Tarpilaa ja Virtasen Jussia. Jatkoin matkaa junalla Matkaselkään ja Uuksuun, josta linja-autolla ja muilla peleillä tuttua reittiä Salmi – Manssila – Rajakontu – Tuuksi – Aunus. Jatkokyytiä odotellessani tapasin Aunuksessa yllättäen Neuvosen Leon, joka oli lähdössä lomalle. Hän oli hankkinut ylimääräisen loman pyydystämällä 100 rottaa korsujen ympäriltä. Todistuksena tästä oli esikuntaan vietävä 100 rotanhäntää, joka sitten poltettiin. Huhu kertoi, että samat hännät kiersivät osaksi useampaan otteeseen mieheltä toiselle.


Saavuin Nurmoilaan 21. joulukuuta 1942. Ilmoittauduin ensin Lentorykmentti I:n komentajalle eversti Viljo Rekolalle ja sen jälkeen Lentolaivue 12:n komentajalle majuri Lauri Bremerille, jonka alaisena tuleva yksikköni oli. Bremerin adjutanttina oli koulutoverini ja perhetuttuni Lenni Leo Salminen. Laivueessa oli muitakin lappeenrantalaisia lentäjiä, kuten Tarkkonen, jonka olen tavannut silloin tällöin jälkeen päin. Minut määrättiin 113. It.KKjoukkueeseen, mutta kun menin saman tien ilmoittautumaan VI Armeijakunnan ilmatorjuntatoimistoon, tuli lomalle lähdössä oleva Helppi ovessa vastaan. Kuultuaan mihin yksikköön minut oli määrätty hän soitti suoraan Rekolalle kehuen aikaisempia toimiani hyvin laveasti. Seurauksena oli, että määräys muutettiin ja siirryin 132. ItKKJ:een. Nimestään huolimatta se oli 40 mm:n Boforsjaos, kuten aikaisemmatkin yksiköt. Tämä aiheutti henkilösiirtoja kahdessa yksikössä, mutta mitäpä oma nolostumiseni siinä auttoi. Helpin adjutantti Ture Pajari, tuttu jo Savitaipaleen ajoilta, saattoi minut tulevaan yksikkööni. Siellä tapasin luutnantti Kuokkasen ja vänrikki Salmisen. Heidän kanssaan tulin sitten viettämään monia Nurmoilan iltoja. Joukkueeni aseina oli kaksi 40 mm:n tykkiä ja it.konekivääri. Aliupseereita ja miehiä oli kolmisenkymmentä, kaikki olivat verraten nuoria.Asemamme olivat lentokentän pohjoislaidalla lähellä lentokonesuojia. Miehistö asui yhdessä puoliksi maahan upotetussa korsussa ja herrat korsun viereen kaivetussaa pahviteltassa. Asin siinä yhdessä joukkueen vääpelin kersantti Ture Skogin kanssa. Hän oli reipasotteinen, huumorintajuinen, murtaen suomea puhuva todellinen joukkueen äiti ja minulle oivallinen tuki. Tässä oli asetelma, jonka puitteissa kului reilu vuosi minun Jatkosotaani.


Yksikköön tullessani olivat jouluvalmistelut käynnissä. Rykmentin yhteinen joulujuhla pidettiin varuskunnan juhlasalissa Nurmoilan kylässä, joka oli välittömästi kentän vieressä. Ohjelma oli erittäin harras, kuoro- ja yhteislaulua, rykmentinkomentajan ja pastorin puheet sekä erilaisia musiikkiesityksiä. Tämän jälkeen koko joukkueeni ruokaili yhdessä miehistökorsun tiloissa. Ruoka koostui perunasta, lotinasta, kinkusta ja rusinasopasta ja se tuotiin hevosella rykmentin keittiöstä nyt kuten aina muulloinkin. Ruokalilun jälkeen arvottiin jokaiselle tuntemattoman sotilaan paketti. Minun paketissani oli voita, sokeria, saippua sekä kirjekuoria ja paperia, tyypillinen sotilaan rautaisannos. Joulunviettoani häiritsi voimistuva hammassärky, joka oli alkanut Voznesenjassa. Tapaninpäivänä se alkoi väkitellen helpottaa ja saatoin alkaa arkisen lentokenttäelämän aavistamatta, että Tapaninpäivänä kymmenen vuotta myöhemmin syntyisi esikoisemme Unto kaimansa Martikaisen Unton kaaduttua jatkosodan viimeisissä taisteluissa 1944.


Nurmoilassa vallitsi oma kulttuuri, joka poikkesi monin tavoin Voznesenjan rintamanläheisestä eristyneisyydestä ja sotaan keskittyneisyydestä. Tosin Syvärin rannallakin harrastettiin kaikenlaista. Kivisalo komensi minut ja toiset upseerit sateisina iltoina 'päämajaan' pelaamaan skruuvia, jota en koskaan kunnolla oppinut. Hän kävi laulukuorossa ja koetti saada minutkin mukaan, mutta en tuntenut itseäni riittävän päteväksi ja kuulo oli jo silloin heikko. Eräänä kulttuurimuotona oli vihannesten viljely pienissä penkeissä asuinrakennusten seinustoilla. Vielä nytkin muistan vesi kielellä, kun syksyllä pilkoimme ropsun päälle retiisin viipaleita suolalla höystettynä, voita ei leivälle sentään riittänyt.


Nurmoilan tunnelmat toivät esiin rintamantakaiset olot ja lentäjien mentaliteetin. Oltiin reiluja, rempseitä ja vähän rehvastelijoitakin. Varsin pian opin huomaamaan, että otettiin turhia riskejä eikä varauduttu vihollisen mahdolliseen aktiivisuuteen. Ensimmäiset päivät menivät kuitenkin hammassäryn parantamiseen ja koulutuksen aloittamiseen. Telttamme kamina savutti märkien puiden palaessa ja siksi muurattiin uusi uuni. Lattiakin jouduttiin uusimaan veden lainehdittua siinä. Tammikuun alkupäivinä 1943 tuli nuori sotamies Hentunen joukkueeseen. Hänellä oli mukana suuri puinen arkku. Kun hän joskus myöhemmin siirtyi muualle, jätti hän arkun minulle. Se kulki mukanani loppusodan vaiheet. Lapissa se lastattiin täyteen erilaisia ammuksia saksalaisten varastosta ja välillä Ruokosen Pekan kanssa pelättiin sen räjähtävän kuoppaisilla teillä. Lopulta se tuli junarahtina Lappeenrantaan marraskuussa 1944 ja piilotettiin puuliiterin vintille ja käyttämättä jäänyt sisältö kaivettiin maahan Välikadun pihamökin sivuun 1950-luvulla. Isä pienensi arkkua sopivasti, että se mahtui auton peräosaan. Nyt se on vihreäksi maalattuna Kuusamon mökin liinavarastona. Siinä on Hentusen arkun tarina lyhykäisyydessään.


Loppiaisen jälkeen tuli luutnantti Vesterinen parin miehensä kanssa hiihtäen kysymään, lähtisinkö ampumaan karhua, jonka pesä oli heidän tiedossaan vähän matkaa kiitoradan päästä. Löin leikiksi koko jutun. Kuinka karhu olisi käynyt talviunille lentokentän laidalle. Parin tunnin kuluttua he palasivat ja lähtivät hevosella hakemaan 250 kiloa painavaa karhunruhoa. He olivat ampuneet karhun suoraan pesästä herätettynä tai lyhyen ajon jälkeen. Olisipa ollut somaa olla metsästyksessä mukana. Peijaiset alkoivat Vesterisen joukkueessa kentän toisella laidalla. Tuntikaupalla keitetty karhunliha maistui erinomaiselta. Ilo loppui lyhyeen, kun kentän luoteislaidalta kuului joukko räjähdyksiä. En muista oliko vartiomies ehtinyt surinan perusteella hälyttää. Yksi Curtis hävittäjä sai täysosuman ja paloi ammukset räjähdellen. Läksin hiihtämään joukkueeseeni suoraan kentän poikki. Kahdeksan laskuvarjoilla varustettua valorakettia leijaili kentän päällä valaisten koko kentän. Koneet kiertelivät kentän yläpuolella ampuen raketteja ja konekiväärillä. Tummissa kamppeissa ilman lumipukua harhailin valkean kentän poikki. Kun kk-sarjat pyyhkivät aivan vierestä, heittäydyin maahan, mutta jatkoin sitten taas hihtämistä. Puolen tunnin päästä löysin jaokseni kentän laidalta pommituksen jatkuessa koko ajan. Ilmatorjunta ei ensinkään ampunut, kun koneita ei näkynyt.


Seuraavana yönä toistui sama kahtena hyökkäysaaltona. Koneet liukuivat koillisesta käyttäen pommien ja kk-tulen lisäksi raketti- ja valoammuksia. Rakettiaseen käyttö oli aivan uutta, sillä vasta edellisenä yönä koin sen ensimmäistä kertaa ja tuskin se muutenkaan oli laajemmin tiedossa. Koneet hyökkäsivät nimenomaan Curtis aluetta ja kuljetusjoukkuetta kohti. Yksi viholliskone lensi matalalla suoraan ylitsemme ja heti nähtyämme ammuimme sitä. Toisessa aallossa näimme koneen valoammuksen valossa. Ensimmäisten laukaustemme jälkeen kone kaartoi pois pudottaen pomminsa ja ampuen rakettinsa kentän pohjoislaidalle aivan siellä olleen it.joukkueen päälle. Vaurioita ei kuitenkaan tullut. Puhelinyhteydet katkesivat, mutta ne ehdittiin korjata välillä. Toisen hyökkäyksen alussa puhelinlinja katkesi uudelleen. Näiden kahden yön pommituksissa tuhoutui yksi Curtis täysin ja viisi muuta vaurioitui. Ne saatiin korjatuksi lentokuntoon. Koko tukikohta ei ollut ensinkään vaustautunut yöpommituksiin, mikä itseäni ihmetytti, sillä olihan tietoa ja kokemuksia muualta. - Sitten alkoi tapahtua. Kentän laidalle tuli valonheitinjaos ja itse aloin järjestää yhteistoimintaa it.yksiköiden kesken sekä tehostettua kuulovartiointia kentän ympärille. Tämä keskeytyi osaltani, kun sain anomuksesta parin viikon loman tammikuun puolivälissä.


Loma-ajastani on taaskin vain muutama rivi päiväkirjassani. Matkani alkoi autokyydillä Uuksuun, sieltä junalla Joensuuhun ja Viekkiin. Vietin muutaman rauhallisen talvipäivän Pohjois-Karjalassa tilapäisen kansakoulunopettaja Ainin seurassa. Kotonaolon Lappeenrannassa katkaisi parin päivän Helsingin matka Lauria tapaamassa. Oltin myös selvää opiskelumahdollisuuksista Teknillisessä korkeakoulussa. Kotiin palattuani tapasin Unton, joka oli tullut myös lomalle. Teimme yhdessä retken Tupamäkeen menneitä muistellen ja uusia retkiä suunnitellen sekä filosofoiden elämän ihmeellisyyttä. Ehkäpä nainenkin oli yhtenä puheenaiheena. Lomalta palattuani kirjoitin Untolle: Lomani oli sellainen, että väkistenkin tuli ajatus, minkähän edellä näin paljon hyvää, aivan liiaksi. Olen ollut huomaavinani elämässäni, että jokaisesta onnen ja ilon hetkestä saa maksaa surulla ja joskus epätoivolla. On käsittämätöntä, kuinka ulkonaisesti kaikkea muuta kuin sopivana aikana joillekin koittaa parhaat hetket, mitä voi elämässä olla. Oli suurenmoista tavat pitkästä aikaa ja tuo hämärtyvä ja pimentyvä ilta nuotion äärellä pysyy aina muistissani.


Oli palattava taas karuun todellisuuteen. Sotamarsalkka von Paulus antautui armeijakuntansa rippeiden kanssa Stanlingradissa 30. päivänä tammikuuta 1943. Tammikuussa venäläiset valtasivat Pähkinälinnan Laatokan etelärannalla ja saivat taas kapean maayhteyden Leningradiin yli vuoden kestäneen piirityksen jälkeen. Sinä aikana huolto oli tapahtunut vain lentokuljetuksina ja talvella Laatokan jäätä pitkin.


Nurmoilaa pommitettiin loma-aikanani useamman kerran. Yksi Fokker paloi ja yksi aliupseeri kuoli. Torjunnan sanottiin olleen muuten tehokasta. Kohta palattuani koettiin todellinen lumimyrsky. Tiet ja lentokenttä olivat täysin tukossa ja postia saatiin odottaa päiväkausia. Kuokkasen tilalle tullut luutnantti Sillanpää ja valonheitinluutnantti Launes asuivat pari viikkoa kämpässäni. Aloitimme yhdessä elämän pohdiskelut, jotka jatkuivat vuoden päivät vuorotellen kunkin komentopaikalla. Seuraan liittyi vielä Aarne Matias Salminen, joka oli ensin aloittanut teologian opiskelun, mutta liian epäuskoisena siirtynyt opiskelemaan metsänhoitajaksi.


Kaikenlaista viihdytystoimintaa alettiin järjestää yhä enemmän. It.porukoille oli saatu oma viihdytysilta lumisateisena päivänä ja kohta oli myös Länsi-Aunuksen ensimmäinen aseveli-ilta, joka radioitiin Aunuksen radion kautta. Puhdetyövillitys valtasi miehistökorsun. Puulusikat ja -kauhat sekä tuohityöt tekivät korsusta verstaan, josta päivittäin valmistui toistakymmentä kauhaa erilaisina taiteellisina inspiraatioina. En ottanut puukkoa käteeni. Radioita yritin korjailla tarpeen vaatiessa ja täydentelin silloin tällöin it.raamattuani, johon olin keräillyt kaikkea ilmatorjuntaan liittyvää tietoa. Näihin aikoihin sain tiedon, että minut oli hyväksytty Polille eli Teknilliseen korkeakouluun. Tästä innostuneena aloitin korkeamman matematiikan ja radiotekniikan opiskelun Laurilta saamistani kirjoista. Suurin osa vapaa-ajastani kuluikin opiskelun merkeissä.


Nurmoilan kevät kului omaa ja vihollisen lentotoimintaa seuratessa. Päivisin vihollinen teki vain tiedustelulentoja. Tavallisimmin yksi PE-2 pommikone muutaman hävittäjän saattamana lensi kentän yli neljän kilometrin korkeudessa. Hätistelimme niitä muutamalla tuli-iskulla. Pommitukset tapahtuivat vain öisin. Suunnilleen kerran kuussa oli suurempi revohka ja niiden välissä muutaman koneen pommitusyrityksiä. Maaliskuun alussa 1943 oli kevään ensimmäinen yöshow. Ainakin 16 RZ ja R-5 konetta hyökkäsi lentokenttää vastaan puolen yön jälkeen. Koneet pyörivät kentän eri puolilla ja toisten pöristessä kauempana kaksi aina kerrallaan pyrki pääsemään liukumalla kentän päälle. Valonheitin sai viisi kertaa koneen valokeilaan ja kaikkien aseiden tulittaessa kone aina syöksyi alas pudottaen pomminsa mihin sattui. Myös pimeään ammutuilla tuli-iskuilla oli sama vaikutus. Vain kerran yksi koneista pääsi sulkutulen läpi pudottaen pomminsa kentälle ja joukkueemme lähelle vahinkoja aiheuttamatta. Ainakin yksi koneista sai osumia tasoonsa ja kerrottiin sen pudonneen johonkin kauemmas. Koneiden poistuttua, näin luulimme, yksi oli jäänyt kyttäämään ja pääsi vartin päästä liukumaan päällemme. Avatessamme tulen se pudotti pomminsa suoraan asemiimme. Neljä 50 kilonsirpalepommia tuli ammusvaraston viereen ja kaksi parikymmentä metriä tykeistämme. Pääsimme taas pelkällä säikähdyksellä. Sirpaleet rikkoivat varastoa ja hylsylaatikoita kohdasta, josta ammuslaatikot oli juuri kannettu tykeille. Palopommit olivat elektronipommeja. Ne roihusivat kehässä tykkien ympärillä, kunnes sammutimme ne lumella. Tuon yön aikana ammuimme lähes 500 ammusta ja 1.000 konekiväärin patruunaa. Seuraavana päivänä saimme toiminnastamme herrojen kiitokset.


Sama toistui kuukauden kuluttua. Pommit putosivat nytkin kohteiden ulkopuolelle. Ainoana poikkeuksena oli raketin täysosuma valonheitinjaoksen tyhjään telttaan, jolloin kolme lähellä ollutta miestä haavoittui, yksi aivan lievästi. Toukokuun alussa oli kaksi kiivasta yöpommitusta. Vihollinen käytti samaa taktiikkaa kuin aikaisemmin. Torjuntamme oli nähtävästi entisestään tehostunut, vaikka aloimme säästää ammuksia käyttäen usein vain yhtä tykkiä kerrallaan. Matalalla lentäneisiin koneisiin saatiin ainakin konekivääreillä osumia. Omat vahingot jäivät vähäisiksi eikä yksikään kentällä ollut kone saanut osumia. Voznesenjassa saatu oppi yötorjunnasta oli näin siirtynyt Nurmoilaan, mutta valoisat kesäyöt muuttivat systeemit kokonaan toisiksi.


Oman toimintamme ohessa seurasimme luonnollisesti kenttämme lentäjien edesottamuksia ja varsinkin kuulimme traagisista tapahtumista. Maaliskuussa neljän CU:n, Curtis-hävittäjän ollessa tulittamassa matalalla rintamalinjaa ampuivat venäläiset urkukonekiväärit kaksi CU:ta alas. Toinen niistä syöksyi palavana linjojen väliin, lentäjänä ylikersantti Kajava ja toinen teki pakkolaskun kilometrin vihollisen puolelle. Kapteeni Nurmisen nähtiin nousevan koneesta. Kaksi FK:ta lähti heti viemään suksia ja ruokaa löytämättä häntä enää. Vihollisen kovaääninen ilmoitti linjojen takaa, että Nurminen oli joutunut vangiksi.


Toukokuun alkupäivinä käytiin Kuuttilahden yläpuolella ilmataistelu, jossa CU:t ampuivat alas kaksi Lagg-3 ja Mig-3 lentokonetta. Yksi oma koneemme joutui tekemään pakkolaskun lentäjän haavoituttua käsivarteen ja toinen kone teki kaputin kentällä laskutelineen rikkoonnuttua. - Mutta pahempaa kuului etelästä. Toukokuun 12. päivänä liittoutuneet saivat haltuunsa koko Pohjois-Afrikan, jota Rommel oli kolunnut yli kaksi vuotta.


Öiden tultua valoisiksi määrättiin valoheittimet siirrettäväksi Äänislinnaan. Lähtöä edeltävänä päivänäCU:n nousu kentältä epäonnistui ja se lensi suoraan päin toista valonheitintä, joka rikkoontui täysin. Kone kärsi vain vähäisiä vaurioita. Pari päivää tämän jälkeen olin vänrikki Aallon ja Hornelan kanssa menossa kentän reunaa pitkin Ville Valtosen joukkueeseen. FK-kone teki parhaillaan laskeutumisharjoituksia kentälle. Kerran se kuitenkin laskeutui liian aikaisin, pyörät iskeytyivät sammalmättäisiin ja kone pyörähti ympäri pirstoutuen pahoin jääden makaamaan ylösalaisin. Tasot, peräsin, laskuteline ja osa ohjaamosta olivat rikkoontuneet. Juoksimme ensimmäisinä paikalle lentäjän kohtaloa ajatellen. Lentäjä oli kuitenkin selvinnyt vähäisin vammoin ja kun lisäväkeä saatiin paikalle, nostimme konetta, että lentäjä vänrikki Solin pääsi ryömimään ulos ohjaamosta.


Seuraava kaputti sattui kesäkuun alussa. CU-kone sai moottorivian nousun aikana. Lentäjä yritti kaartaa takaisin kentälle koneen joutuessa syöksykierteeseen ja pudotessa maahan sekä syttyessä palamaan. Yksi hävittäjälentäjä oli poistunut riveistä. - Nämä ovat itse nähtyjä tai koettuja tapahtumia kentän laidalta. Mitä tapahtui vihollisen puolella ja ilmataisteluissa, jäi meiltä enimmäkseen tietämättä tai huhupuheiden varaan, enkä niitä ole merkinnyt muistiin.


Nurmoilan kevät ja alkukesä kuluivat muutoin monenlaisten puuhien, viihteen ja kilpailujen merkeissä. Osallistuimme pari kertaa VI Armeijakunnan it.joukkojen kilpailuihin. Lajeina olivat apuaseammunnat, tykkien suuntaus, etäisyydenmittaus ja koneiden tyyppituntemus. Pärjäsimme yllättävän hyvin, vaikka kyseessä olivat loppukilpailut, joihin oli päässyt vain muutama AK:n paras joukkue. Helppi muisti kehua erästä lentokentän yksikköä.


Nurmoilan kesä ja syksy 1943


Voimistelua ja urheilua harrastettiin, olihan porukkani valtaosaltaan nuorta polvea. Siinä oli O. Viinikainen Kotkasta, joka oli voittanut voimistelussa nuorten Suomen mestaruuden. Teimme korsun viereen nojapuut ja rekin. Rekillä harjoittelin jättiläistä ja merimiesvolttia. Yksi bravuurinumeroistani oli koko voltti taaksepäin seisaalta. Sitä tein joskus jopa saappaat jalassa Lemijärven lotille. Kuntoani pidin yllä lenkkeilemällä ja suunnistamalla. 3.000 metrin maastojuoksukilpailussa tulin toiseksi ajalla 13,04. Sotamies Lepistö voitti ajalla 12,43. Pesäpalloa pelattiin lentokentän laidalla. Hyödyllisempänä harrastuksena olivat viljelyshommat. Syyskesällä saimme omasta maastamme porkkanoita, punajuuria ja tomaatteja. Kämpissä tehtiin silloin tällöin suursiivousta ja sinihapolla myrkytettiin luteita, joista ei kuitenkaan koskaan päästy kokonaan eroon.


Muodollisen alkoholin käyttökiellon sijasta alettiin jakaa silloin tällöin annosviinoja. Lieneekö ollu 5 tai 10 cl miestä päälle. Tuon suuruisesta annoksesta ei paljon iloa herunut ja siksipä toisinaan pelattiin kortilla niin kauan, että voitot olivat kertyneet yhdelle tai muutamalle miehelle. Koko porukka katseli iloiten ja ivaillen ympärillä, kun muutamat tulivat känniin. Toukokuussa 1943 alettiin saada kuukausiviinoja. Kerran kuussa sai tilata puolikkaan pöytäviinaa tai muutakin laatua. Se oli tilattava ja maksettava etukäteen. Päiväkirjassani on merkintä toukokuun lopulta: Ensimmäiset kuukausiviinat saapuivat, yksitosita pulloa. Ilta kului pahemmitta seurauksitta vilkkaan keskustelun ja laulun merkeissä. It.upseerit kävivät luonani kylässä.


Joukkueeni kanssa minulla ei ollut täälläkään minkäänlaisia vaikeuksia eikä häiriöitä, vain lomalta paluu ja lomalla käyttäytyminen toivat muutamille hankaluuksia. Edellä siteerattu päiväkirjamerkintä jatkuu seuraavasti: Kuulustelupöytäkirjojen teko Lampilan, Kujalan ja Lepistön asiasta. He olivat myöhästyneet lomalta palaamisesta ja joku heistä oli joutunut tekemisiin sotapoliisin kanssa. Rankaisuvalta oli tiettyyn rajaan saakka yksikön päälliköllä, niin näissäkin tapauksissa. Olisin voinut määrätä heidät muutamaksi päiväksi lentorykmentin putkaan, mutta päätimme Skogin Turen kanssa kokeilla toista menetelmää. Se osoittautui erinomaiseksi. Joukkueen alueelle oli ajettu suuri pino puunrunkoja polttopuiden tekoa varten. Niitä tarvitsimme korsujen lämmittämiseen. Jokaisella yksiköllä oli määräys tehdä myös halkoja koti-Suomeen, motti mieheen. Määräsimme rangaistukseksi kolme mottia yhtä myöhästymistä kohti. Kaverit sahasivat ja pilkkoivat halkoja koko muun joukkueen letkaillessa ja vitsaillessa ympärillä. Sosiaalinen paine oli varmasti suurempi kuin yksin putkassa istuessa eikä sen koommin rangaistuksia tarvittu.


Kokonaan toisenlainen viihdytystapahtuma oli sotavankien järjestämä viihdytysilta upseereille ja lotille. Esiintyjinä oli monia Leningradin oopperan taiteilijoita. Oli orkesteri, sekakuoro, lauluja, tansseja, steppausta, taikatemppuja ja akrobatiaa. Parhaimmin jäivät mieleen venäläiset kansanlaulut balalaikkaorkesterin säestyksellä sekä Kulkurin valssi ja Äänisen aallot. Totesin päiväkirjassani, että ohjlema oli ainutlaatuinen ja yllättävän hyvä. Esitystapa oli välitöntä ja räiskyvää. Innostus tempasi koko yleisön mukaansa. Ainoa vika oli, että olivat ryssiä. - Vain upseerit ja lotat päästettiin katsomaan, sillä pelättiin tilaisuuden heikentävän mieheistön sotamoraalia!


Sota ei kuitenkaan ollut lopussa. Stormavikat IL-2 maataistelukoneet tulivat täysin yllättäen aamulla viides kesäkuuta ennen kolmea. Heräsin pahviteltassani pommien ja rakettien huumaaviin räjähdyksiin. Lentokoneiden moottorien pauhu kuului aivan kentän pinnassa. Syöksyin unenpöpperössä tulenjohtokuoppaani kohti ja kaaduin pari kertaa ja löin pääni verille. Ensimmäinen kymmenen koneen hyökkäysaalto meni ohi, mutta seuraavat kolme tulivat heti perässä. Niitä ehdimme jo ampumaan, vaikka kova meteli sai monet kauhistumaan. Hyökkäys kohdistui meihin ja CU-suojiin. Kolme konetta tuli toisella kierroksella kentän pintaa hipoen suoraan meitä päin. Saimme kuitenkin ne lopussa kääntymään sivuun. Pommeja tuli muutaman kymmenen metrin päähän ja 20 mm:n ammuksia räjähti toistakymmentä etäisyysmittarin ja tykin välissä. Konekiväärisuihkut kulkivat meidän kk:mme molemmin puolin. Neljäs hyökkäysaalto torjuttiin heti alkuunsa ja koneet poistuivat. Ainakin konekivääreillä ja 20 mm:n tykillä saatiin osumia. Koneista putosi pakoputken kappaleita, peltiluukku ja muita osia. Yksi koneista poistui toinen laskuteline alhaalla. Hyökkäyksen aikana kierteli kaksi PE-2 ja kahdeksan Lagg-3 konetta korkealla seuraten hyökkäyksiä ja varmaankin veivät iloisia uutisia sen onnistumisesta.Todelliset tappiot olivat muutama särkynyt ikkuna, kasarmialueella palanut lautakoppeli ja minun naarmuuntunut otsani. Kentän laidalla suojissa ollet koneet eivät saaneet naarmuakaan.


Heräsi suuri ihmettely, miten tällainen yllätys pääsi tapahtumaan, vaikka jo viikkoja ennen oli varoitettu hämärähyökkäyksestä. Vihollisen puolelta se oli hyvin valmisteltu. Edellisenä päivänä oli Mannerheimin syntymäpäivä 4. kesäkuuta ja varmaankin ajateltiin, että koko armeija oli aamuyöllä tokkurassa. Ehkäpä saimme ryypyn leikattua konjakkia, mutta humalaa se ei aiheuttanut. Viholliskoneet osasivat aivan pinnassa lentäen kiertää meidän ilmavalvontamme ja pääsivät siten yllättämään. Joukkueessamme oli vartiovuorossa vanhin miehemme sotamies Hentzius, joka luuli koneita omiksi ja tajusi tilanteen vasta pommien räjähtäessä, jolloin lehmänkellohälytystä kämppiin ei enää tarvittu. - Olihan tuo kohdallani ensimmäinen maataistelukoneiden rymistys. Jatkoa seurasi vasta runsaan vuoden kuluttua Kannaksella ja varsinkin Kuuterselässä.


Lomatkin alkoivat tulla rutiiniksi vaikkakaan eivät kovin jokapäiväsiksi. Huhtikuulta oli päiväkirjassa vain merkintä 18. huhtikuuta alkaen pari viikkoa lomalla. Heinäkuun lomasta oli mainittu vähän enemmän. Olin aluksi Nunnanlahdessa heinätöissä ja saaressa Pielisellä. Sitten tulimme Ainin kanssa meille kotiin ja samaan aikaan lomalla olleiden Unton ja Neuvosen Leon kanssa soutelimme neljän porukalla Suur-Saimaalle Kangasteljoon ja Ilkkoon. Tunnelma oli varsin omalaatuinen. Ilkon kalliolla katselimme Saimaan peilikirkasta pintaa ja pohdimme elämän tarkoitusta ja sen tuomia kuvioita, kun samalla kuulaassa kesäillan tyvenessä kuului tykkien jyske Kannakselta. Vajaan vuoden päästä se kiihtyi vihollisen läpimurroksi. Niissä loppurähinöissä kaatuivat Unto ja Leo. Aini poistui muuten elämästäni tuon vuoden 1944 kuluessa. Aloitin yksinäisen vaellukseni ensimmäisiin rauhanvuosiin.


Nurmoilaan palattuani sota jatkui entisellään. Ensimmäiset päivät loman jälkeen olivat aina vähän harmaat ja ankeat, kunnes taas sopeutui oloihin ja innostui töihin. Koulutus lisääntyi ja keksittiin uusia harjoituslaitteita. Joukkueeni oli jatkuvcasti kentän yksiköistä paras ja maine levisi Helpin siivittämänä muuallekin. Puolivälissä heinäkuuta soi puhelin: Herra luutnantti, täällä majuri Helppi, saanko onnitella... Näihin aikoihin alkoi Mäkriällä opiskelijoille tarkoitettu kemian kurssi, jota luennoi tri Lyden. Kurssi jatkui 12 sunnuntaita aina marraskuuhun saakka. Tentti oli vähän hupaisa, kun tentin valvoja poistui täyteen ahdetusta parakista jättäen kirjoittajat yksin. Kävi siinä aikamoinen supatus. Itse en ollut ensinkään tyytyväinen omiin vastauksiini, mutta mieli muuttui, kun muutama tunti tentin jälkeen yksi tentin korjaajista Stenius nimeltään, tuli onnittelemaan toteamalla, että olin saanut toisena koko porukasta kiitettävän, puhtaan kolmosen. Kun sitten seuraavana keväänä menin TKK:lle tenttimään loppuosaa kemiasta, antoi kuuluisa professori Erämetsä minulle Mäkriän suorituksesta vain ykkösen. Se oli toinen niistä kahdesta ykkösestä, jotka olivat diplomi-insinööritodistuksessani.


Pääsin lopulta itsekin lentämään Salmisen Lenni oli sitä luvannut jo aikaisemmin, mutta hänellä taisi olla lentokielto liian alkoholin käytön vuoksi ja toimi silloin adjutanttina. Hän tuli minua hakemaan, siemasi pitkän ryypyn pöytäviinaa pullostani ja marssimme koneelle. Istuin avoimen kaksipaikkaisen Viiman tuistuimelle ja lenni kiipesi ohjaajan paikalle taakseni. Sitä ennen hän näytti, miten hätätilanteessa hypätään koneesta ulos ja laskuvarjo tempaistaan auki. Kentän päällä kaarrellen nousimme hitaasti ylös. Se oli ensimmäinen lentoni ja tuskin pystyin tarpeeksi ihailemaan Itä-Karjalan järvimaisemia ja Laatokan rantoja. Yhtäkkiä koneen nokka painui alas ja tulimme lähes syöksykierteeseessä kohti kenttää. Vilkaisin taakse Lenniin kysyen mielessäni, joko hypätään. Hän vain vilkutti nauraen ja oikaisi koneen laskukiitoon rullaten tasaisesti kentälle. Rykmentin komentaja oli kentän laidalla vastassa ja kiittäessäni lennosta hän sanoi antaneensa Lennille luvan vähän pelotella it.miestä.


Tämän jatkoksi kerron Lennin loppuelämän vaiheista. Sodan viime vaiheissa hän putosi koneineen alas muistaakseni ilmataistelun jälkeen ja loukkaantui vaikeasti. Hän toipui ja aloitti opiskelun Kauppakorkeakoulussa tai muussa kauppa-alan oppilaitoksessa. Tapasin häntä silloin tällöin Helsingissä Yrjönkadun uimahallissa, sillä hän oli uimahyppääjä. Kerran ollessaan kaverinsa kanssa uimahallissa hän hyppäsi toisesta kerroksesta alla olevan käytävän yli suoraan altaaseen. Kaveri kehotti luopumaan yrityksestä, koska he olivat ottaneet muutamia ryyppyjä. Lenni ei uskonut, vaan hyppäsi. Kaveri yritti sitä estää sillä seurauksella, että Lennin vauhti loppui ja hän putosi pää edellä kivilattialle. Se oli reippaan taistelulentäjän loppu. - Toinen taistelulentäjänä ollut luokkatoverini rovasti Kaiku Kallion poika Tapani sai jatkosodan aikana lentävän keuhkotaudin ja menehtyi siihen muutamassa päivässä. Koulussa häntä nimitettiin Kustiksi tai Kustuksi ja kerran hänen tullessaan sateella kouluun joku kavereista tokaisi: Ei se ole kustu, vaan muuten märkä.


Kesä alkoi kääntyä kolmanneksi sotasyksyksi. Italia irtaantuisodasta ja teki rauhan länsiliittoutuneiden kanssa. Meillä oli ilmassa varsin rauhallista. PE-2 lensi silloin tällöin korkealla ylitsemme. Kerran ehtivät hävittäjät ajoissa sen perään ja ampuivat koneen alas Syvärin seudulla. Syyskuussa alkoivat taas yöpommitukset. Ensimmäisellä kerralla pari konetta onnistui pääsemään kentän toiselta puolelta päälle ja vaurioittamaan kolmea FK-konetta, muut yritykset torjuttiin ja valonheitinjaoskin saatiin kentälle. Yöpommitukset siirtyivät Mäkriälle ja Aunuksen kaupunkiin. Meidän torjuntatulemme oli nähtävästi viholliselle liian tehokasta.


Halkomotit oli tehty valmiiksi ja seuraavaksi oli jokaisen kerättävä viisi litraa puolukoita keittiön käyttöön. Olimme myös saaneet katiskoilla kaloja, sillä päiväkirjassani kerrotaan: Skog sai tänäkin aamuna kahden kilon hauen, jonka äsken paistoimme. Hän lähetti kalaa kotiinkin Helsinkiin, missä ruoka oli todella vähissä. Iltapuhteet kuluivat lukujen lomassa toisinaan pienissä systeemeissä. Filosofisvoittoisia keskusteluja käytiin joukkueiden johtokorsuissa. Mukana olivat useimmin itseni lisäksi Aarne Matias Salminen, 'opettaja' Sillanpää, joka esitteli itsensä usein Broendaksi ja oli siviilissä kansakoulunopettaja, Ville Valtonen Savonlinnasta, valonheitin-Launes ja toisinaan tullimies Hornela Tornion suunnalta. Kahden porukoissa käytiin Aunuksen Lotta-hotellissa syömässä. Alkoholia sieltä ei saanut, mutta joskus limsapullo saattoi vaihtua leipälaukussa olleeseen pulloon. Kerran jouduimme Aarne Matiaksen kanssa juominkeihin Aunuksessa olevaan Suomen Pankin konttoriin. Aamuyöstä menin ulos pienille tarpeilleni, jolloin ulko-ovi loksahti perässäni kiinni. Kun koputtelin viluissani ovea, se aukeni varovasti ja ensimmäisenä tuli esiin minua kohti pistooli ja vasta vähitellen horjuva pankinjohtaja. Onneksi hä tunsi minut ja päästi sisälle.


Siistejä kahvikutsuja vietettiin Lemijärvellä, jonne ajettiin pyörillä. Siellä oli lottien hoitama ilmavalvonta-asema, matala torni rakennuksen katolla. Tyttöjä oli asemalla 3-5, joista yksi oli aina tähystämässä tai kuuntelemassa. Mieleeni on jäänyt heistä vain Irja, jonka kanssa yhdessä kuunneltiin lentokoneiden ääniä ja tähysteltiin hämärää taivasta. Hänet tapasin vielä sodan loppuvaiheissa ja sodan jälkeen muutaman kerran hänen ollessaan opettajana Lauritsalan kansakoulussa. Taisi olla viimeinen tapaaminen, kun hän kertoi olevansa kihloissa papin kanssa. Sen jälkeen en ole hänestä kuullut.


Syyskuun loppupuolella anoin ja sain kolmen vuorokauden loman jättääkseni paperit Teknilliseen korkeakouluun. Marraskuussa sain lopullisen tiedon, että minut oli hyväksytty sähköosaston opiskelijaksi ja siitä taas lukuintoni lisääntyi. Sotakoulutuskin sai uusia muotoja. Pidin AK:n upseereille oppitunteja ilmatorjunnasta, esittelin aseita ja vähin jopa ammuttiinkin. Aunuksen Ryhmän it.yksiköiden kilpailut pidettiin Podporozessa, syvaäriläisessä kaupungissa. Osallistuimme niihin omalla lentokentän joukkueella. Ajoimme kuorma-autolla tuttuja teitä. Taas kerran jäivät Kuujärven maisemat unohtumattomina mieleen. Kilpailu ei porukaltamme tällä kertaa onnistunut, mutta matka oli mukavaa vaihtelua. - Liittoutuneet olivat nousseet maihin Etelä-Italiassa, vaikka Rooma vallattiinkin vasta 4. kesäkuuta 1944.


Syksyllä minut komennettiin panssarilähitorjuntakurssille, jossa viiden päivän aikana käytiin läpi kaikki lähitorjunnan keinot: panssarimiinat, ja -miinoitukset, pst-aseet, magneetti- ja liimakäsikranaatit, ps-vaunujen tuhoaminen. Ei kuitenkaan vielä ollut panssarikauhuja eikä -nyrkkejä käytettävissä. Kohta tämän jälkeen sain määräyksen pitää vastaavanlainen kurssi it.miehille, jotka koottiin kaikista lentokentän yksiköistä. Teinkin sen muutaman avustajani kanssa varsin räväkästi, sillä saimme materiaalia runsaasti käyttöömme. Mieleeni on jäänyt tilanne, jossa selitin kurssilaisille jotakin torjunnan yksityiskohtaa ja rauhallisuuden tärkeyttä. Miehet seisoivat paririvissä lähellä hiekkakuoppaa selkä päin kuoppaa. Avustajani räjäytti muiden tietämättä useamman kilon rotyylipanoksen kuopassa siten, että maa miltei sortui miesten alta. Oli siinä todellisuuden tuntua eikä korvatulppia ollut käytössä.


Omiin it.harjoituksiimme saimme koneita mukaan. FK:n kierrellessä kentän yläpuolella toinen tykki seurasi sitä normaalisti, mutta toisen tykin miehistö silmät peitettyinä. Näin saimme tehdyksi taulukoita kuulohavaintojen tarkkuudesta ja virheistä sekä laadituksi ohjeet ja taulukot yöammuntoja varten. Pimeän harjoituksiin osallistuivat myös valonheittimet.


Joulukuussa pääsin lomalle. Matka sujui mukavasti junalla Aunuksesta Äänislinnan kautta Joensuuhun, Nunnanlahden ja Kuhnusten kiertolenkin kautta kotiin. Vietin muutaman rauhallisen talvipäivän Ainin kanssa Pohjois-Karjalassa. Taisi siihen kuulua mukavaa hevosajeluakin rekiretken merkeissä. Lappeenrannassa kävin koululla voimistelemassa ja luistinradalla luistelemassa. Helsingissä käväisin Polilla ja sodassa jalkansa menettäneen Virkkusen Topin kanssa vietimme muutaman illan nuoruutta muistellen. Vakavampaa puuhaakin oli. Kävin Laurin kanssa ostamassa ruumisarkkua hänen vaimonsa juuri kuolleelle äidille. Oikeastaan koko lomasta en löydä varmoja muistikuvia ja päiväkirjamerkinnät kertovat vain luettelomaisesti edellä mainitut tapahtumat.


Palattuani taas kerran Nurmoilaan olivat jouluvalmistelut täydessä käynnissä. Miehistökämppä oli jaettu kahteen tupaan ja seinät vuorattu uusilla pahveilla. Joulukuuset ja suuri havuseppele katossa juhlistivat tunnelmaa. Jouluaattona kävimme jo iltapäivällä saunassa, jonka porukkani oli kesän kuluessa rakentanut hirsistä metsänreunaan. Rykmentillä oli yhteinen joulujuhla teatteritalossa ja sieltä palattuamme asetuimme jouluaterialle kaikki saman pöydän ääreen. Jouluruuat olivat peinteiset ja nautimme niitä aina välillä joululauluja laulaen. Myöhemmin illalla jatkoimme erilaisella ohjelmalla. Pidin mm tupien välisen tietokilpailun. Kotiseudun muistaminen oli vuoden kuluessa vähän hiipunut, sillä porukkamme sai vain seitsemän tuntemattoman sotilaan pakettia, jotka jaettiin arpomalla. Olihan meillä jonkinlainen orkesterikin, viulu, kitara ja urkuharmooni, jolla yritin poikia säestellä. Joulupäivänä tulivat sotilaskotisisaret hevoskyydillä asemiimme tarjoamaan kahvit ja pastori piti hartaushetken. - Tämä oli sitten viimeinen sotajoulu niin minulla kuin muillakin. Mieleeni on noista jokaisesta kolmesta sotajoulusta jäänyt harras ja hiljainen tunnelma. Jokainen, niin nuori kuin vanhakin, oli syvästi sydämessään mukana ja lauloi antaumuksella lapsuuden joululauluja. Kaikki riehakkuus ja repivyys oli poissa ja ainakin jouluna koti-ikävä tuntui tulevan puhtaimpana esiin.


Kirjoitin Untolle tuona jouluna näin: Muistathan taas joskus minuakin, ehkä silloin, kun joulun jääkukat kimmeltävät korsun säröisessä ikkunassa, kun milkkikorvike ja palanen paistettua sianpakaraa on ehtoottu ja kullalle kirjoitettu pitkä, hellä ja hempeä joulukirje, joka karkeammankin silmän kostuttaa ja joka siellä äärettömän kaukana tekee odottajan helläksi yksinäisessä onnessaan. Hän katsoo kuvaasi kauan, kauan, tahtoisi olla sinulle hellä, ei voi, ei voi... niin voithan juuri silloin muistaa minuakin, taivaanrannan maalaria – Parhai jouluterveisin... Sauli (Tämän kappaleen kohdalle oli Unto punakynällä merkinnyt 'oikea aarre', sen vuoksi sen nyt tähän kopioin).


Näin jatkui kolmas sotatalvi. Yhä useammin istuimme Aarne Matiaksen kanssa jommankumman korsussa ja pohdiskelimme tulevaa elämäämme. Tajusimme, että Saksa häviää sodan ja kuinka meidän sitten käy? Ajattelin lähinnä Saimaan saaria ja erakkoelämää siellä Unton kanssa sekä sitä, kuinka teemme ryssän toiminnan mahdollisimman vaikeaksi Suomessa. Mutta miehille piti näyttää optimistista mieltä ja uskotella, että kaikki käy vielä hyvin. Koko alkutalven aavistelin, että tämä on jo liian hiljaista minulle, kyllä Helppi taas keksii jotakin uutta ja niinhän siinä lopulta kävikin. Mutta sitä ennen: Olin kirjoittanut seitsemän omaa sotapäiväkirjaani pieniin sinikantisiin vihkoihin, enimmäkseen venäläisiin. Lopulta 1. päivänä tammikuuta 1944 uskoin, ettei sota enää pian loppuisi ja aloitin seuraavan päiväkirjani satasivuiseen pahvikantiseen 'Sotilasmuistoja'-vihkoon. Sekin tuli lähes täyteen vuoden 1994 tapahtumista. Aloitin tuon päiväkirjani näin: Tähän saakka olen ollut optimisti, seitsemän kertaa olen aloittanut uuden sotapäiväkirjani, tuollaisen sinikantisen vihkon ajatellen, ennen kuin tämä kirja on täysi, loppuu sota. Tai sitten: a) minusta tulee runoilija, b) tulen muuten hulluksi, c) muuta mahdollisuutta ei ole.


Ehkä nyt aloitin kirjoittamaan päiväkirjaani enemmän tunnelmiani ja ajatuksiani kuin ennen. Näin kirjoitin 8. päivänä tammikuuta: Ensimmäinen oikea talvipäivä, kirkas auringonpaiste, hohtavat hanget ja yhtämittaista surinaa, kun CU:t olivat ilmassa. Lumipuvut olivat kaikilla päällä, tarkastin tykit, tulenjohtoyhteydet ja muut tärkeät kohteet. Illalla oli sauna, musiikkia ja ihana kuutamo, ei kuitenkaan vanjoja liikkeellä.


Tavanmukainen soitto Aarne Matiakselle ja leppoisaa jaarittelua. Jotakin kaipaat sinä ihminen. Jotakin joka voisi sitoa ajatuksesi kuolleina hetkinä, jolloin tyhjyyden ja turhuuden tunne saisi väistyä. Olkoon se sitten todella innokas opiskelu, kaikki täyttävä rakkaus tai jokin muu vastaava, pääasia, ettei ole kuolleita hetkiä, vaan aina jotakin, työtä, opiskelua, seurustelua, retkiä tai hämyhetkiä. - Viime vuosi toi minulle todella paljon, talvi ja kevät toivat rakkauden, kauniin, suloisen ja ihmeellisen, jolloin ihminen kulkee pehmeän utuverhon peittämänä, se on vaaleanpunainen, pehmeä. Sitä hengittäessään on elämä helppoa, vastoinkäymiset vain innoittavat, tahtoo olla hyvä kaikille ja tahtoo pyhittää koko elämänsä Hänelle. Mutta voi, kun tuo verho repeää. Ei siihen tarvita ristiriitoja eikä mielipiteen muutoksia, vain tuulenhenkäys, kun tuo verho poistuu. Näin tapahtui minulle kesällä. Ilkon selän laidalla nuotion ääressä, kaikkien ystävieni kanssa, olin sittenkin jotenkin yksin. - ja tapasin heitä kaikkia yhdessä viimeisen kerran. Ja jatkan: hiukan utuverhoa, hiukan opiskelua, hiukan seuraa ja hiukan tyhjyyttä ja hiukan hulluutta panna tätä kaikkea paperille.


Puolivälissä tammikuuta tuli valtava lumipyry. Lähes koko porukkani pantiin lumitöihin kiitoradalle. Sinne laskeutui JU-90, suuri kone, joka toi saksalaisten tavaroita, peräsinkin suurempi kuin hävittäjiemme tasot. Ja sitten tuli ensimmäisiä tietoja joukkueen siirrosta vähän kauemmas kentältä Nurmoilan tien varteen. Pari päivää myöhemmin Sillanpää soitti, että lähes kaikki upseerit, Salminen, Hornela ja minä siirretään muualle, minut eversti Tuompon käyttöön. Mutta sitä ennen vielä siirryttiin uusiin asemiin. Samalla kuulin, että minut siirretään Panssari-it.patteriin Äänislinnaan, jossa oli ollut pieni kapinanpoikanen. Luutnantti Patovirta siirtyi sieltä tilalleni Nurmoilaan ja minä hänen paikalleen.


Tässä vaiheessa oli taas kerran mielekästä pohtia asemaani ja suhdettani joukkueeseeni. Yleensä pidättäydyin miesten kanssa puhumasta politiikkaa. Olin yksikköni johtaja ja katsoin parhaimmaksi tavaksi olla puolueeton niin kauan kun toiminta pysyi oikeissa puitteissa ja näin tapahtui yksikössäni loppuun saakka. Radiosta tuli riittävästi kahdenlaista asevelihenkeä. Ryssän Tiltu avustajineen häiritsi jatkuvasti Aunuksen radion lähetyksiä, jossa Tiilikaisen Pekka soitteli äänilevyjään ja siinä sivussa veisteli kaikenlaista, kuten Äänislinnan kunniamarssi, Palaa taas, Komm zuryck tai Nyrkkeilijän lempikappale, Mustat silmät. Sanallisen huumorin ohessa tuli haikeaa kaikkia koskettavia lauluja, kuten Liisa pien, Elämää juoksuhaudoissa, Muistosi on mulle kallis, Äänisen aallot jne. Niitä havuvuoteella kuunnellessa taisi lähes jokaisen pojan päänalus kostua kyynelistä. Ero arkipäivän ja unelmien välillä oli lähes mittaamaton, minulla unelmat tuntuivat myös saavuttamattomilta. Ei minulla juuri ollut tyttöä, jota olisin unelmoinut, en osannut tanssia, vaikka rytmit soivat kiehtovasti korvassa, oli vain toteutumatonta unelmaaarkipäivän raskauden vastapainoksi.


Taloihin jääneistä kirjoista ja lehdistä saimme tuntumaa siihen, miten Neuvostoliitto valisti karjalaisväestöään ja lentolehtiset tökeryydellään olivat oivallista vasta propagandaa. Jostakin talosta löysin vihreän vihkosen, jossa suomenkilellä selostettiin toveri Molotovin puhe, joka oli pidetty elokuun 1. päivänä 1940 Korkeimman neuvoston sessiassa. Eräitä kohtia tästä 16 sivua käsittävästä puheesta: Suhteemme Saksaan ovat täydellisesti ennallaan, tämä sopimus on poistanut Neuvostoliiton ja Saksan välisissä suhteissa mahdolliset hankaukset. Neuvostoliiton ja Saksan välille muodostuneiden hyvien naapuruus- ja ystävyyssuhteiden pohjana eivät ole satunnaiset konjuktuuriluontoiset laskelmat, vaan niin Neuvostoliiton kuin myös Saksan valtiolliset perusedut.


Liettuan, Latvian ja Eestin hallitsevat porvarilliset ryhmät osoittautuivat kykenemättömiksi toteuttamaan rehellisesti käytännössä Neuvostoliiton kanssa solmittuja keskinäisen avun sopimuksia. Yleisillä, välittömillä ja yhtäläisillä vaaleilla, äänestyksen ollessa salainen, valitut Liettuan ja Latvian Eduskunnat ja Eestin Valtiopäivät ovat jo esittäneet yksimielisen kantansa neuvostojärjestelmän käytäntöönottamisesta ja yhtymisestä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon.


On kulunut yli neljä kuukautta Suomen kanssa solmitusta rauhansopimuksesta, jota yleensä noudatetaan tyydyttävästi. Jos Suomen hallitsevien piirien muutamat ainekset eivät lopeta pakkotoimenpiteitään Suomen niitä yhteiskunnallisia kerroksia vastaan, jotka pyrkivät lujittamaan naapuruussuhteita Neuvostoliittoon, niin Neuvostoliiton ja Suomen väliset suhteet voivat kärsiä vahinkoa (naurua, suosionosoituksia).


Reilu vuosi tämän jälkeen piti toveri Stalin Suuren Lokakuun Sosialistisen vallankumouksen 24. vuosipäivänä marraskuussa 1941 puheen, jonka pääkohdat levitettiin suomenkielisinä lentolehtisinä rintamajoukoille. Ääni Venäjän kellossa oli muuttunut: Jo yli neljä kuukautta on kulunut ankaran sodan oloissa saksalaisia imperialisteja vastaan, jotka valapattoisesti hyökkäsivät meidän rauhaa rakastavaan maahamme. Iso Britannia, Amerikan Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat yhtyneet yhdeksi leiriksi asettaen päämääräkseen murskata hitleriläiset imperialistit ja heidän anastaja-armeijansa.


Keräsin lentolehtisiä aina silloin tällöin, kun satuin olemaan paikalla. Osa niistä taisi kiireessä kadota, mutta parikymmentä erilaista on vielä jäljellä. Joukossa on venäläisten suomalaisille ja saksalaisille pudottamia, suomalaisten venäläisille ja saksalaisten suomalaisille pudottamia lehtisiä sodan loppuvaiheessa. Lähes kaikki ovat niin yksinkertaisia ja yksitotisia, että niiden vaikutus lienee useimmin ollut päinvastainen, kuin mihin ne oli tarkoitettu. Ainoana poikkeuksena lienevät olleet venäläiset, jotka lentolehtinen kourassaan marssivat linjojen läpi ja uskoivat niissä luvattuun hyvään kohteluun, minkä myös yleensä saivatkin.


Äänislinna, panssaridivisioona, panssari-ilmatorjuntapatteri talvelle 1944


Ennen siirtoani kävin lyhyellä lomalla. Poltin tavattoman suuren nipun kirjeitä, vain muutaman jätin muistoksi. Kirjoitin päiväkirjaani: Joka tapauksessa olen käännekohdassa. Sisäisesti, ulkoisesti, olen tyyni, rauhallinen, uskon, että elämä on vielä edessä. Olen yksin ja vain itse vastuussa omasta onnestani. - Viimeinen puhuttelu miehille oli 23. päivänä tammikuuta 1944. Kiitin hyvästä yhteistyöstä ja ymmärryksestä. Luovutin miehistön luutnantti Sirenille ja matkustin postiautossa Äänislinnaan.


Saavuin uuteen yksikkööni. Osa miehistä oli tuttuja jo Savitaipaleen ajoilta. Patterin päällikkö oli luutnantti Eino Honkanen, joka heti haukkui pois siirretyn Patovirran juopoksi ja muutenkin kelvottomaksi. Muina upseereina olivat Veikko Tuominen, Sirkka-Liisan säveltäjä ja sanoittaja, tuttu Rajamäen ajalta, luutnantti Ossi Räme Vaasasta, vänrikki Pekka Ruokonen, Kannaksen reippaita poikia. Sain oman kämpän, johon vähitellen sain myös uudet huonekalut savulla kirjalituna. Pyrin perusteellisesti tutustumaan it.vaunuihin ja omaan joukkueeseeni sekä myös Äänislinnan siviilityyppiseen elämään.

Kohta tultuani oli Äänislinnan luistinradalla pikaluistelukilpailut, joihin ajattelin osallistua, mutta sain omat luistimeni postissa vasta seuraavana päivänä. Kilpailussa voittivat Parkkinen, Ojala ja Salomaan veljekset. Lasse Parkkinen voitti 1947 luistelun maailmanmestaruuden ja 1948 olympiahopeaa 10.000 metrin luistelussa. Kävi niin, että voitin maailmanmestarin ja tulin Itä-Suomen mestariksi Lappeenrannassa 1947. Syy oli keli, pehmeä jää suosi minua keveänä ja upotti Lassea painavana.


Mutta sotakin jatkui. Yli 200 konetta pommitti Helsinkiä 7. päivänä helmikuuta. Saksalaiset olivat perääntyneet jo Viroon. It.patterimme miehistä 15 sai kenttäoikeudessa yhdeksän kuukautta vankeutta ja 20 sai kaksi viikkoa arestia kapinasta. Uusia miehiä tuli patteriin 22. Kaikenkaikkiaan lienee kärpäsestä tehty härkänen. Mutta tuota en ehtinyt paljon pohtia, sillä 10. päivä helmikuuta minulle ilmoitettiin, että lähden salaiseen majoitustiedusteluun. Paikkaa ei ilmoitettu. Kun ilmoittauduin Heikki Paarmalle HTK:ssa, minulle selvisi, että olimme matkalla Viipuriin. Lienee ollut aika erikoista, ettei edes patterin päällikkö tainnut tietää, mihin läksin. Ehkä jonkinlainen luottamuksen osoitus minulle.


Saavuimme seuraavana päivänä puolelta päivin Viipuriin. Majuri Utelan, Valanteen, Vuoren ja eversti Puroman sekä luutnantti Talvitien kanssa odotimme kenraali Lagusta hotelli Knut Possessa aina alkuiltaan saakka. Hän oli lähtenyt samana aamuna varhain henkilöautolla Äänislinnasta. Hämärässä eteisessä tuskin tunnistin häntä, mutta hän sanoi heti: Te olette panssari-it.patterista. Sain määräyksen lähteä Lappeenrantaan etsimään majoitustiloja. Illalla kävisimme Paarman ja Potinkaran kanssa Osulassa ja Torkkelissa.


Seuraavana aamuna ajoin junassa Lappeenrantaan ja käväisin kotona. Ilmoittautuessani majuri Målanderille hän ehdotti majoitustiedustelua VPK:n taloon, mutta korosti samalla, että toimisin itsenäisesti. Tarkastin talon ja parin päivän aikana otin yhteyksiä, etsin varastopaikkoja ja järjestelin huoltoasioita aina polttopuita myöten. Oli aika lailla omalaatuista puuhata patterin sijoittumista kotikaupunkiin, missä kaikki oli tuttua. Ehdin sentään käydä luistelemassa ja tapasin Untoa pitkästä aikaa hänen tultuaan Hämeenlinnasta Sisko Nissiä tapaamasta.


Kaikki alkoi olla järjestyksessä, kun 15. päivä helmikuuta sain käskyn mennä kiireesti Ensoon, johon patteri oli saapumassa parin tunnin kuluttua. Sijoituttiin tilapäisesti eri puolille ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Parin päivänpäästä ajettiin asemiin ratapihan länsipuolelle. Miehistö majoittui telttoihin ja minä Ossi Rämeen kanssa 'hotelli Pömpeliin', vaihdekoppiin. Kun olimme molemmat varsin lyhyitä, pystyimme nukkumaan siinä lähes jalat suorina. Pari viikkoa kului näin Ensossa. Miesten pahviteltat ja upseeriteltta valmistuivat. Tulitimme muutaman kerran yksittäisiä viholliskoneita, veitimme laskiaisiltaa Imatran 'Väärässä talossa' ja tietysti ehdin käydä muutaman kerran luistelemassa Enson radalla.


Runsaan viikon päästä 27. helmikuuta läksin Honkasen kanssa majoitus- ja asematiedusteluun Lappeenrantaan. Ensimmäisenä suunnitelmana oli, ettäkaksi jaosta sijoittuu lentokentälle ja yksi Peltolan koulun mäelle. Tämä kuitenkin muuttui heti siten, että oma jaokseni ajoi asemiin suoraan Lappeen pappilan pellolle ja Ossi Rämeen jaos siirtyi pian lentokentältä Tyysterniemelle. Töpinä majoittui pelastusarmeijaan Raastuvankadulle. Asemien valmistuttua aloitimme taas koulutuksen, kolme tuntia päivässä tulitoimintaharjoituksia, suuntausta, ennakoinnin korjausta, kalusto-oppia ja lentokonetyyppien tunnistusta. Toisinaan oli harjoiteltava myös vastenmielistä jalkaväen muodollista. Torjuntahälytykset katkaisivat silloin tällöin muun rutiinin, mutta taisi olla jo toukokuu, kun ensimmäisen kerran avasimme tulen pappilan pellolla viholliskoneita kohti.


Tavanomaiseksi tullut koulutus- ja palvelustoiminta keskeytyi muutamaksi päiväksi, kun saimme käskyn lähteä suojaamaan presidentti Svinhufvudin hautausta Luumäelle. Kirkkaassa pakkassäässä ajoimme kolisten 9. maaliskuuta pitkin Lappeenrannan Valtakatua ja kuuden vaunun kolonnassa jatkoimme kohti Luumäkeä. Liekö syynä ollut liian kova vauhti tai kohtalainen pakkanen, kun kolme vaunuista alkoi matkalla reistailla ja ne pääsivät vaivoin myöhästyneenä perille. Omat vaununi toimivat hyvin ja sijoituimme asemiin Luumäen kirkonmäelle. Oli todella kaunis aurinkoinen kevätpäivä. Mieli herkkänä ja hartaana seurasimme radiosta vaunujen päällä istuen siunaustilaisuutta. Viholliskoneet eivät tulleet häiritsemään, vaikka varmaan tiesivät tilaisuudesta, jossa mukana olivat mm Mannerheim ja Ryti, Saksan lähettiläs ja saksalaisia upseereja, omia ministereitämme ja kenraalejamme sekä omaisten lisäksi paljon muuta yleisöä. Siunaustilaisuuden jälkeen arkku saattueineen siirrettiin hevosten vetämissä reissä Kuutostien varrella olevalle hautausmaalle. Me palasimme asemiimme Lappeenrantaan yhden omankin vaunun sivukytkimen reistaillessa.


Vaunuhuolto ja koulutus jatkuivat. Mahdollisuuksien mukaan kävin hiihtelemässä ja varsinkin luistelemassa läheisellä Kimpisen radalla. Loma läheni ja pani aprikoimaan, vieläkö lähden Pielistä kohden. Eihän nyt aivan kotonakaan voinut lomaansa viettää ja niin sitten loma oikeastaan alkoi Tyysterniemeltä, jossa Ossi Räme järjesti pienet systeemit. Mukana olivat Eeva ja Helmi. Viattomasti ne päättyivät aamuyöllä ja jo aamukuudelta läksin junassa Joensuuhun. Siellä pakistiin pari päivää Ainin kanssa ja kävellessäni asemalle tuli Aarne Matias Salminen, tuttu Nurmoilan ajoilta, vastaan ja eikös vain Joensuun keikka jatkunut vielä päivän. Jo seuraavana päivänä hiihtelimme Neuvosen Leon kanssa Tupavuorelle, istuskelimme havuilla, keitimme korviketta ja juttelimme aiheesta 'hullut on kamalia'. Juna vei meidät seuraavana päivänä Helsinkiin. Siellä selvittelin Polin tenttiasioita ja illalla oli pienet juhlat Topin, Leon ja kaksosten kanssa. Ja vielä kerran ehdimme Tupamäelle ja hyppäsimme kilpaa hyppyristä. - Sitten loma loppui ja palasin pappilanmäelle.


Kevät 1944 merkitsi lähes outoa hiljaisuutta ja myös pelonsekaista odotusta. Tiedettiin, että rauhanehdoista neuvoteltiin, vaikka sopimukseen ei päästy. Saksan tappio oli jo varma, mutta mikä tulisi olemaan Suomen kohtalo. Näissä tunnelmissa elettiin lähes rauhanomaisissa oloissa. Seuraelämä oli osaltani varsin vilkasta ja myös monitahoista. Lappeen seurakunnan kirkkoherra, rovasti Leo Gummerus, jonka pellolla vaunumme olivat ja renkituvassa jaoksen majoitus, pistäytyi usein luonamme, välillä piti hartaushetken, välillä vain jutteli yrittäen samalla päästä eroon luontaisesta virallisuudestaan. Kova oli hänen ja hänen silloisen vaimonsa, os. Lundin lasten kohtalo. Tytär haavoittui vaikeasti Lappeenranna pommituksissa jo talvisodan aikana, poika Ennu Pihkala kaatui SS-miesten pastorina jossakin Kaukasuksella ja nuorin poika Aarno kaatui kesällä 1944. Luistelu- ja partiotoverina Rainer Leheskivi, Lund, putosi tiedustelulennolla alas saksalaisten ampumana Lapissa syksyllä 1944. Hän oli yrittänyt pelastautua laskuvarjolla, mutta se ei ehtinyt avautua. Rainerin ruumista ei tietääkseni koskaan löydetty.


Panssarivaunujani pappilan pellolla kävivät katsomassa ainakin isäni ja sisareni Viena, Torniaisen Nappula useammankin kerran, Isotalon Enska ja Lindgrenin Tiki juuri kihloihin menneinä, Martikaisen Aimo ja Unto sekä Töllikön Leksa, josta otettiin kuva panssarivaunun päällä.


En varmuudella muista, mutta saattoi olla viimeinen kerta, kun kävin isän ja äidin kanssa Herran ehtoollisella 2. huhtikuuta Lappeenrannan kirkossa. Ehtoollista jakoi uskonnonopettajani ja perhetuttavamme Oskari Paarma. Heti kirkosta päästyäni kiirehdin luistinradalle ja sieltä palatessani nuoren luistelijatytön kanssa tuli Oskari vastaan kirkosta. Tervehdimme reilusti, mutta minulle jäi omatunto vähän kolkuttamaan siitä, mitä Oskari mahtoi ajatella.


Vaaleneva kevät toi nuoren miehen mieleen toivoa, intoa ja iloisia asioita, mutta vaikeuksiakin sattui tielle. Ollessani eräänä iltana toukokuussa kaupungilla minut tavoitti viesti, että jaokseni korpraali Heikkinen oli saanut surmansa salamaniskusta. Hän oli menossa iltalomaluvalla Lauritsalaan metsätietä, kun ukonilma sattui päälle. Seurasi tutkintaa ja kuulustelupöytäkirjoja, mutta asia ei siitä muuttunut, vaan kuolema todettiin tapaturmaksi. Ikävä velvollisuuteni oli kirjoittaa tapahtumasta Heikkisen äidille.


Itse tunsin joutuneeni keväällä erääseen elämäni käännekohtaan. Sovimme Ainin kanssa kirjeitse, ettemme enää tapaisi ja tuo sopimus piti. Suunnilleen vuoden kuluttua sain häneltä kihlakortin. Aini oli löytänyt onnensa joensuulaisen poliisin kanssa.


Seuraelämä jatkui Lappeenrannan keväässä vilkaana. Olin mukana huhtikuun lopussa silloisten abiturienttien juhlassa. Ratsuväen upseerikerholla järjestettiin ratsuväen ja panssariupseerien tutustumisillanvietto. Vapun aattoa vietettiin hotelli Patriassa tosi hauskasti ja lopuksi olin siellä kuuden apteekkarin seurassa. Heitä olivat luokka- ja koulutovereina olleet farmaseutit ja apteekkioppilaat, joiden kanssa tapasimme usein joko Snellmannin vinnillä tai muualla. Toisen ryhmän muodostivat petakookit. Ennestään tutun Irjan lisäksi olivat mukana ainakin Maija, Laina ja Hanssi. Virkkusen Topi, toisen jalkansa sodassa menettäneenä oli kotiutunut Lappeenrantaan ja usein liityin iltaisin hänen seurueeseensa, johon kuului, vaihtelevassa kokoonpanossa sisarukset Inga ja Ester, Irma sekä 'Havaijin Nea'. Nean todellista syntyperäänsä en muista, mutta eksoottiselta hän todella näytti. Varsin vähän minulle on jäänyt mielikuvia monista edellisistä ja muistakin päiväkirjan lehdillä vilahtavista nimistä. Tapaamisemme olivat ainakin minun kohdalla kollektiivisia, ryhmässä vietimme aikaamme ja ihmettelimme, mitä iloinen kevät vielä tuokaan tullessaan. Tätä ilonpitoa täydensi myös patterin kaksivuotisjuhla töpinässä Pelastusarmeijassa, missä esiintyi oma Pääkallo-orkesteri ja tarjottiin korviketta ja leivoksia.


Opiskelua jatkoin siinä sivussa ja toukokuun puolivälissä kävin Helsingissä tenttimässä kemian, josta jo aikaisemmin mainitsin ja samalla matkalla professori Suvirannalle kansantalouden. Jatkoin myös matematiikan itseopiskeluani, mutta sehän pian katkesi Kannaksen kahinoihin.


Tultuani tenttimatkalta oli jaos siirtymässä pappilan pellolta uuden rautatieaseman lähettyville ja pahvitelttoja pystytettiin parhaillaan. Kaupunkiin oli tullut Latipään kaksi raskasta it.patteria. Alueelle perustettiin torjuntakeskus, minut määrättiin sen johtajaksi ja tehostettu torjuntavalmius tuli samalla voimaan. Jotakin siis jo ounasteltiin loppukeväällä. Tarkastuskäynnit patterissa tihenivät. Kenraali Malmberg, eversti Wahren, everstiluutnantti Salonen ja kapteeni Kivisalo pitivät tarkastuksen ja olivat täysin tyytyväisiä. Muutama päivä tämän jälkeen kenraali Lagus, eversti Björkman ja majuri Ericsson jatkoivat jaoksen tarkastusta. Sitä ennen he olivat käyneet töpinässä ja Lagus oli haukkunut Honkasen perusteellisesti. Lagus kierteli kiiltävissä saappaissaan jaoksen mutaisella pellolla, veti panssarivaunujen telaketjujen välistä ruohontupsuja, tarkasti rakenteilla olevia telttoja ja varustuksia haukkuen kaikesta mahdollisesta välittämättä siitä, että olimme vasta pystyttämässä asemia. Kaikki sikamaisessa kunnossa oli hänen lopputoteamuksensa. - Mieli matalana päätin heti anoa siirtoa muuhun yksikköön. Tämä kuitenkin keskeytyi, kun Honkanen soitti ja komensi illalla hotelli Patriaan, jossa me muut kohtalotoverit otimme asian lopulta hyvinkin rennosti. - Kunnioitukseni Lagusta kohtaan sotilaana ei tuosta vähentynyt, vaan kesän aikana jopa lisääntyi. Hänen pikkutarkkuutensa ja tapansa arvostella kaikkea sai vain sapen hetkeksi kiehumaan. Eräät jopa kertoivat, että Lagus tahallaan ärsytti jääkäreitään kovalla kurilla, jotta sitten irtipäästettyinä ne hyökkäävät raivoissaan ryssien kimppuun.


Sankarivainajien muistojuhlaan 21. toukokuuta haudoilla ja urheilukentällä osallistui yli 10.000 ihmistä. Tilaisuus oli arvokas ja juhlallinen ehkä osaltaan siksi, että jokainen aavisti Suomen kohtalon hetkien pian olevan edessä. Länsiliittoutuneiden maihinnousua Kanaalin yli odotettiin joka päivä, se tapahtui kuudentena kesäkuuta ja Neuvostoliitto oli luvannut alkaa samanaikaisesti suurhyökkäyksen idästä. Minulla ja yksikölläni jatkui vielä rauhallinen aika. Unto tuli lomalle toukokuun viimeisellä viikolla ja olimme paljon yhdessä kenties vähän velvollisuuksistani tinkien. Isäni teki Tavi-laivallaan matkan Anttolaan Snellmannien huvilalle ja me pääsimme Unton kanssa mukaan. Kyydittävinä olivat muistaakseni itse apteekkari Snellman ja hänen tyttärensä ystävineen. Ainakin lähinaapurini Karisalon Walter oli mukana. Nuorilla oli hauskaa ja taisi siinä olla erotiikkaakin mukana. Me Unton kanssa keskustelimme enimmäkseen vakavista asioista. Tuon matkan muistan aina, kun ajamme moottorilla Kuparon virran läpi, sillä sen hiekkaniemessä olleessa laiturissa Tavi odotteli monta tuntia.


Helluntaiaamuna läksimme Unton kanssa pyöräretkelle jo aamukuudelta. Reittinä oli Hytti – Jukkala – Korkea-aho. Pari päivää aikaisemmin olimme jo ajaneet Lauritsala – Mustola – Pajarila lenkin. Matkat eivät olleet pitkiä, mutta se kiersivät alueita, jotka olivat meille tuttuja monilta lapsuuden ja nuoruuden retkiltä. Tuon tuostakin pysähdyimme, söimme vähiä eväitämme, muistelimme menneitä ja etenkin pohdimme nykyisyyttä ja epävarmaa tulevaisuutta. Unto oli vuosia kestäneen epätoivoisen ja onnettoman rakkauden jälkeen kohdannut Terijoella Siskon. He olivat nyt äärettömän ja epätoivoisen onnellisia. Synkkyyden ja vähäisen ilonpidon ajat olivat nyt ohi. Rakastumisen kanssa oli koko hänen personnallisuutensa muutosvaiheessa. Jos hän sodasta selviäisi hän jättäisi metsätieteen opiskelun ja siirtyisi lukemaan teologiaa. Itse olin juuri menettänyt uskon rakkauteen, elin pinnallisesta seuraelämästä huolimatta tyhjyydessä ja yksinäisyydessä. Unto kysyikin viimeisenä yhdessäolon hetkenä: Mihin oikein pyrit, mitä elämältäsi odotat? Nuo kysymykset syöpyivät ajatuksiini vuosikausiksi ja tulevat esiin yhä vieläkin. - Näin päättyi viimeinen tapaamisemme. Runsaan viikon päästä alkoi Kannaksen suurhyökkäys. Unto haavoittui jo Vammelsuussa varsin vaikeasti, mutta toipui. Sitten Ilomantsin viimeisessä suomalaisten vastahyökkäyksessä hän kaatui kolmantena elokuuta 1944, ehkä samasta kranaatista, josta hänen veljensä Jaakko haavoittui vaikeasti.


Panssariprikaatissa jynssättiin, kunnostettiin vaunuja ja pidettiin kuntoa yllä. Oli yleisurheilukilpailuja, maastojuoksuja ja suunnistamiskilpailuja. Viimeiseksi päiväksi toukokuuta suunnittelin ja järjestin suunnistamiskilpailun jollekin prikaatin ryhmälle. Olin intoa täynnä, kun sain tehdä radan perin pohjin tuntemaani maastoon Lappeenrannan eteläpuolelle Tirilän, Lasolanmäen seutuville. Järjestelyt onnistuivat erinomaisesti, mutta rata oli sen verran vaikea, että 41 lähteneestä vain 18 pääsi perille. Panssariprikaatin suunnistamiskilpailu oli sitten samoilla seuduilla 10. päivä kesäkuuta. Reitti kiersi Hanhijärven – Tupamäen maastoja, matka oli yki kymmenen kilometriä. Olin taas innoissani päästessäni juoksemaan tuttuja retkiseutujani. Enhän toki ollut mikään ammattisuunnistaja, mutta niin vain kävi, että tulin koko porukasta viidenneksi. Noihin maisemiin palasin vasta useiden vuosien jälkeen ja taisi olla niin, että poikani Untokin oli silloin mukana.


Suunnistamiskilpailun rasteja hoitelivat prikaatin viestimiehet radioillaan. Viimeistä edellisellä asemalla jossakin Tirilän vuoren seutuvilla viestimiehet ilmoittivat: Juoskaa nopeasti maaliin, sillä lähdemme samaa kyytiä Kannakselle, ryssä on alkanut suurhyökkäyksen. Tosiasiassa tykistötulen jatkuva jylinä kuului suunnistusreitille saakka. Niin kilpailun minulle avarista retkinäkymistä tuli lopulta kujanjuoksu maaliin ja lähtö Kannakselle.


Kohti Karjalan kannasta ja Kuuterselkää


Jaokseen saavuttuani olivat lähtövalmistelut jo täydessä käynnissä. Heti puolenyön jälkeen yhdentenätoista kesäkuuta ajoimme rautatieasemalle, jossa panssarivaunumme sijoitettiin täydessä ampumavalmiudessa avovaunuihin ja kuusineljäkymmentä juna lähti kohti Perkjärveä. Ohitimme Viipurin ratapihan pommituksen jäljiltä palavine junineen ja saavuimme Perkjärven asemalle klo 14.30. Koko patteri sijoittui asemiin prikaatin purkauspaikan ympärille. Pari vihollisen lentokonetta kävi tiedustelemassa, mutta pommituksia ei tullut. Tässä kuten monta kertaa jälkeenpäinkin täytyi ihmetellä, että vihollinen ei kertaakaan pommittanut massiivisia joukkojen siirtojamme, vaikka varmasti oli niistä tietoinen. Tilanne oli muuten hyvinkin sekava. Siviiliväestöä vasta evakuoitiin ja samalla hiippareita, sotilaskarkureita, paniikkiin joutuneita sotilaita -kuinka heitä nimittäisikään – vilisi tien reunoilla kohti pohjoista. Kerrottiin huhuja suurista tappioista, maihinnoususta Kuokkalaan ja neljän it.jaoksen jäämisestä mottiin. Näissä tunnelmissa läksi Panssaridivisioona, Marskin nyrkki marssimaan kohti Kivennapaa intoa ja voitontahtoa uhkuen.


Puolen yön jälkeen 12. päivä kesäkuuta ajoimme asemiin Yskjärven rannalle Sormulan kylään, vain muutama kilometri Kurkelan kylästä, jossa kesällä 1939 olin linnoitustöissä. Oma Kannaksen sotamme alkoi näistä asemista. Päivän kuluessa useat maataistelukoneryhmät IL-2, hävittäjät Lagg-3 ja pommikoneet PE2 olivat ammuntamme kohteina. Osa koneista hyökkäsi suoraan vaunujamme kohti. Muutama tuli järven pinnassa niin matalalta, etteivät tykkimme taipuneet riittävästi alaviistoon ja lensivät vain muutamien metrien yläpuolelta ohitsemme ampuen ja pommittaen. Jokunen ammuksistamme sattui järven vastarannalle sytyttäen heinäladon tuleen. Jaokseni sai kaksi varmaa osumaa maataistelukoneisiin. Toinen todettiin pudonneeksi ja kirjattiin virallisesti patterin nimiin ja samoin myös 3. jaoksen ampuma PE-2 Perkjärvellä. Tästä alkoivat Panssariit.patterin voittopisteet. - Illalla saimme kuulla, että ryssä oli vallannut Kivennavan kirkonkylän parikymmentä kilometriä asemistamme. Samalla ilmoiettiin, että ammusten käytössä oli oltava säästäväisiä, sillä niiden täydentämiseen ei ollut mitään mahdollisuuksia.


Seuraavana aamuna pommitti useita PE-2 muodostelmia hävittäjien suojaamina etulinjaa. Osa lensi ylitsemme ja ammuimme vain varman päälle. Iltapäivällä läksin Eino Honkasen, Ossi Rämeen ja Pekka Ruokosen kanssa asematiedusteluun kohti Kivennapaa. Ajoimme Väärämäen ja Karhulan kautta Ahijärven eteläpuolelle ja kuulimme, että linjat olivat kolme kilometriä Kivennavasta pohjoiseen. Sieltä kuului jatkuvaa tykistö-, krh- ja kivääritulta, mutta jalkaväkeä emme juuri nähneet edes linjojen lähellä. Panssaripataljoona II oli tienvarressa odottamassa mahdollista hyökkäystä. Päiväkirjani ei kerro, kumpaan suuntaan.


Koko yön ja seuraavan aamun viholliskoneet olivat liikkeellä tunnin väliajoin, mutta aamun kirkastuessa nähtiin myös suomalaisia BW- ja MS-hävittäjiä runsaasti. Kaakon taivaalle nousi vihollisen tähystyspallo, se ammuttiin alas parin minuutin kuluttua. Puolen päivän tienoilla noin 100 vihollispommittajaa hävittäjien saattamina pommitti etulinjoja ja tämä toistui useita kertoja. Iltapäivällä jaos sai käskyn siirtyä lähemmäksi etulinjaa. Siirryimme Voipialan korkealle mäelle, johon heti kaivettiin vaunuille montut moottorikorkeuteen ja miehille sirpalepoterot. Vihollisen tykistö ampui kiivaasti asemiemme itäpuolelle.


Jo illalla 14. keskäkuuta klo 19.00 jaokseni määrättiin siirtymään Liikolaan, mistä Liikolan – Uusikirkon tiestä lähtee tie Kuuterselkään. Maataistelukoneet olivat jatkuvasti syöksyneet tällä alueella etulinjaan siirtyviä jääkäreitä ja panssareita kohti pommittaen ja ampuen. Ensin aioimme siirtyä asemiin sieltä pari tuntia sitten lähteneen kevyen it.jaoksen paikalle, mutta vihollisen ammuttua parikymmentä kranaattia asemien ympärille, päätin siirtää vaunut kilometrin itään pellolle uusiin asemiin Kuuterselän tien läheisyyteen. Samalle pellolle tuli sitten vähitellen koko patterimme. Yön aikana kaivoimme vaunut, tulenjohtoryhmän ja muun miehistön sirpalesuojat, sillä aavistimme, että tuleva päivä voisi merkitä eräitä sodan ratkaisuhetkiä niin meidän kuin koko Kannaksen taistelujen kannalta.


Tiesimme, että Panssaridivisioona tulisi näinä hetkinä alkamaan hyökkäyksen vallatakseen takaisin menetetyt VT-asemat. Olimme myös jotenkin huhuina kuulleet kenraalien riidoista. Lagus olisi halunnut keskittää koko divisioonansa Kuuterselkää vastaan, mutta Pajari ja Laatikainen halusivat puolet divisioonan joukoista varmistamaan Ahijärven – Kivennavan suuntaa. Eversti Puroma johti Kuuterselän hyökkäystä ja hänen komentopaikkansa oli puoleksi maahan kaivetussa teltassa lähellä tienristeystä vain muutama sata metriä meidän asemistamme.


Yöllä 22.30 alkoi rynnäkkötykkien ja jääkärien eteneminen. Edestä kuului jatkuva tykkien, konepistoolien ja kiväärien pauke. Panssarivaunujen ammunta erottui muusta siten, että lähtölaukauksen ja ammuksen räjähdyksen väli oli erittäin lyhyt, usein alle sekunnin. Kuulimme jo yön aikana, miten suomalaisten yöllä alkanut hyökkäys oli täysin yllättänyt vihollisen, joka oli aamulla lähdössä kohti Liikolaa. Pimeällähän ei panssarivaunuilla muka nähnyt liikkua. Sanottiin, että yöhyökkäys oli Laguksen keksimä yllätyskikka. Tätän eivät monet Kuuterselän taisteluista kertovat kirjat kuitenkaan mainitse, vaan toteavat viivytyksen johtuneen ratkaisujen vaikeuksista ja joukkojen siirtojen hitaudesta. Vihollinen oli täysin tietoinen panssaridivisioonan siirtymisestä etulinjaan, mutta ei aavistanut sen hyökkäävän yöllä. Ensimmäiset vihollispanssarit ammuttiin tuleen niiden miehistön ollessa nuotioiden ääressä odottamassa aamua. Kenraali Laguksen 18-vuotias poika Olof Lagus oli ensimmäisenä ajaneen rynnäkkövaunun ampujana ja tuhosi ainakin neljä panssaria. Mauno Piipari oli Erkki Halosen vaunun kuljettajana ja tämäkin vaunu tuhosi kolme panssarivaunua, mutta upposi perääntyessään Kuuterselän pellolle hetteikköön ja oli jätettävä osin tuhottuna siihen.


Aamulla 5.30 teki kuusi IL-maataistelukonetta ensimmäisen hyökkäyksen tienristeystä vastaan. Patteri ampui niistä yhden alas. Se putosi perin sadan metrin päähän lentäjät mukanaan. Tämän jälkeen koneita tuli lähes jatkuvina aaltoina tulittaen ja pommittaen meitä kiivaasti. Ainakin kolmeen koneeseen saatiin osumia. Yhden koneen tasosta leijaili alas suuria kappaleita. Vihollisen ilmavoimat kai suuttuivat tehokkaaseen toimintaamme ja päättivät tuhota koko patterin. 28 DB-pommittajaa tuli tiukkana muodostelmana viiden kilometrin korkeudessa ja pudotti kaikki pomminsa patterin alueelle. Ammuimme kiivaasti vastaan. Osumia emme ehtineet havaita, kun koko pelto täyttyi pommikuopista. Ilma oli sakeana sirpaleista, multakokkareista, savusta ja pölystä. Vihreä pelto oli hetkessä muuttunut mustaksi mullaksi. Yksi pommeista räjähti aivan 1. jaoksen vaunun vieressä, jolloin tykkimies Kaartinen kaatui ja kaksi miestä haavoittui. Toinen jaokseni vaunuista sai sirpaleita tykkitornin läpi ja lähti kohti varikkoa. Lisäksi kaksi kuorma-autoa vaurioitui. Tuntui kuitenkin ihmeelliseltä, että selvisimme niin pienin menetyksin. Pommituksen jälkeen vain kaksi tykkiä kuudesta toimi joten kuten, muut olivat täynnä multaa ja kiviä. Niinpä patterin päällikkö Eino Honkanen huusi heti pölyn alkaessa laskeutua: Patteri ajoon. Joitakin meistä vähän hymyillytti, sillä taisi olla ensimmäinen kerta, kun Eino joutui tuliryöpyn alle. Yleensähän töpinä oli tulipatterista kilometrin päässä.


Sain Honkaselta määräyksen mennä ilmoittautumaan eversti Puroman komentopaikalle, jossa hän oli kauhuissaan seurannut pommitusta arvellen, ettei pellolla voinut yksikään jäädä henkiin. Parissakin Kuuterselän taistelua käsittelevässä kirjassa kerrotaan minun sanoneen: Herra eversti, patterin päällikkö käski ilmoittaa, että patteri jatkaa ammuntaa heti kaadettuaan mullat pois putkista. Kädenpuristuksin hän kiitteli patteria erinomaisesta suorituksesta, mutta samalla hän totesi väsyneenä, että hyökkäys Kuuterselkään oli epäonnistunut tykistön vähäisen tuen, suurten tappioiden ja vihollisen suuren ylivoiman johdosta. Patteri tulisi suojaamaan jääkäripataljoonan peräytymismarssia. Panssaridivisioona oli puolen vuorokauden aikana menettänyt kaatuneina ja haavoittuneina yli 600 miestä ja viisi taisteluun osallistunutta rynnäkkövaunua.


Kun patteri oli siirtymässä pellolta metsään, tuli muutamia hävittäjiä kiertämään päällemme tarkastellen pommituksen tulosta. 1. jaoksen vaunusta saatiin lähtemään viisi laukausta, mikä riitti yhden koneen pudottamiseen. Se syöksyi maahan aivan patterin lähelle. Metsässä puhdistimme vaunut ja tykit toimintakuntoon. Sitten siirryimme metsäaukealle, josta tulitimme maataistelukoneita useita kertoja. Ossi Rämeen toinen vaunu lähti hakemaan pellolta ammuslaatikoita, joita epäilimme sinne jääneen. Maataistelukone syöksyi heti vaunua kohti, sai muutaman laukauksen sarjasta osuman ja syöksy jatkui vaunun yli peltoon. Tämä oli ainakin neljäs alasammuttu kone tuon päivän aikana.


Patterimme näytti kiinnostaneen vihollista näihin aikoihin muutenkin kuin yhtenä it.yksikkönä. Kerrottiin, että Tiltu tai muu vihollisen propagandisti olisi ilmoittanut radiossa, että Tiedämme kyllä, mikä on Suomen armeijan salainen ase. Se on panssariit.patteri. Tuhoamme sen lähiaikoina. Yritys olikin varsin hyvä, mutta ei se kuitenkaan onnistunut nyt eikä myöhemminkään. Kun vihollinen valtasi vielä saman illan kuluessa Kuuterselän tienhaaran ja Liikolan kylän, joutuivat asemapaikkamme vihollisen haltuun. Niitä ehkä tarkasteltiin uteliaina, mutta vähin tuloksin. Muutama panssarikranaattilaatikko saattoi jäädä asemiimme. Itse kadotin karttalaukusta Saksasta 1939 ostamani Mont Blanc mustetäytekynän. Parin päivän päästä Tiltu taas muisti meitä. Hän kertoi, että patterissamme palvellut tykkimies se ja se oli loikannut venäläisten puolelle ja voi nyt hyvin kehoittaen toisia tulemaan perässä. Samainen tykkimies oli kuitenkin edelleen terveenä joukossamme. Asia selvisi pian. Tykkimies oli saanut kotoaan kirjeen ja luettuaan sen meni Liikolan pellonojaan tarpeilleen. Muun paperin puutteessa pyyhki hän takapuolensa kotoaan saamaansa kirjeeseen ja saman tien jäi kirjekuorikin kasan päälle. Sieltä vihollinen tonki sen esiin ja toimitti Tiltulle.


Patteri siirtyi iltapäivällä Liikolasta Voipialaan. Jääkäripataljoona 5 jäi kylän pohjoislaitaan viivyttämään vihollista. Ehdimme olla Voipialassa vain pari tuntia, kun saimme määräyksen ajaa uudelleen etelään, nyt Kotselän kylään. Alkoi sataa ja vaikka mielestämme lähestyimme rintamalinjaa, oli aivan hiljaista. Ammunta oli loppunut eikä muutamaan kilometriin näkynyt ketään tiellä eikä tien vierillä. En muista tarkalleen, mikä oli tehtävämme, mutta meidän piti löytää jokin panssaridivisioonan esikunta. Hiljensimme vauhtia ja harvensimme vaunurivistöä. Taisi olla niin, että läksin omalla vaunullani tiedustelemaan tilannetta. Lopulta hyppäsi metsästä mies ja pysäytti vaunumme. Hän johdatteli meidät lohkoa komentavan everstin luo. Tämä kertoi, että edessä oli vain kaksi jalkaväkikomppaniaa viivyttämässä ja ehdotti, että palaisimme omiemme luo. - Kuinkahan olisikaan käynyt ellei meitä pysäytetty? Olisimme nähtävästi ajaneet miinaan tai suoraan vihollisen syliin.


Kun ammukset ja polttoaineet olivat vähissä, päätimme palata suoraan Väärämäkeen, missä töpinämme oli. Siellä koko patteri asettui lepoon. Olimme läpimärkiä ja uupuneita, mutta jatkuva sade takasi rauhallisen yön. Päivä oli ollut todella raskas ja monivaiheinen. Mieliala oli kuitenkin ihmeen pirteä, sillä tunsimme jotakin tehneemme divisioonan hyväksi. Kulutuksemme tuona päivänä oli monista häiriöistä huolimatta suuri: 1.250 ammusta. Sotapäiväkirjoihin perustuva Erkki Käkelän kirja Laguksen miehet – Marskin nyrkki toteaa, että patteri pudotti neljä konetta ja vaurioitti kuutta.


Seuraavana aamuna 16. kesäkuuta patteri ajoi kai oma-aloitteisesti asemiin Ylä-Liikolan pellolle. Sieltä läksin etsimään Puroman esikuntaa, jonka luulimme olevan vielä Liikolassa. Kylän laitaan päästyämme havaitsimme vihollisen olevan jo siellä ja ajoimme kiireen vilkaa takaisin. Löysin esikunnan kymmenisen kilometriä taaempana Pamppalasta. Koko patteri siirtyi pian sinne tehtävänä suojata Jääkäriprikaatin marssia Suulajärven ympäri.


Edellä kerrotut harhailut antavat kuvan tilanteen sekavuudesta Kuuterselän taistelun jälkeen. Erilliselle yksikölle ei ehditty antaa tietoja eikä käskyjä. Vähitellen selvisi, että Kuuterselän vastahyökkäyksen onnistuminenkaan ei olisi muuttanut tilannetta, sillä vihollinen oli päässyt murtautumaan läpi molemmilta sivustoilta ja divisioonan oli vetäydytävä saarrosuhan vuoksi. Jos vihollinen olisi jatkanut välittömästi hyökkäystään Kuuterselästä, ei se juurikaan olisi kohdannut vastarintaa, mutta toki sekin joutui nuolemaan haavojaan menetettyään parikymmentä panssarivaunua, kymmeniä tykkejä ja lentokoneita sekä varmaankin yli tuhat miestä.


Pamppalassa maataistelukoneet hyökkäsivät neljä kertaa vaunujamme vastaan, osaksi aivan pinnassa lentäen. Osumia emme havainneet eikä meillekään tullut tappioita. Ollessamme marssilla Väärämäkeen IL-laivue hyökkäsi päällemme tuloksetta. Seuraavana asemapaikkana oli Väärämäki ja kohta sen jälkeen Parkkilan tienhaara. Pari kertaa on päiväkirjassani maininta upseeriruokalasta. Kun koko patteri oli yhdessä, saatoimme hetkeksi kokoontua saman kaatuneen puunrungon päälle syömään töpinän poikien kiinni juoksemaa ja hyvin käristettyä evakkoporsasta. Upseeriporukkamme oli silloin kokonaisuudessaan seuraava: päällikkö kapteeni Eino Honkanen, apunaan luutnantti Veikko Tuominen, jaosjohtajina luutnantit Ossi Räme ja Sauli Häkkinen sekä vänrikki Teemu Salonen sekä jaosupseereina Pekka Ruokonen ja Mikko Korpijaakko. - Vihollinen työntyi nyt yhä tiukemmin eteenpäin, mutta uskalsin pistäytyä pikimmiltään töpinän saunassa Muolaan kirkolla.


Jo varhain 17. kesäkuuta läksimme telaketjumarssille Parkkila – Kyyrölä – Hotakka – Kämärä – Huumola vihollisen ollessa jo Pamppalassa ja Perkjärvellä. Matkalla ammuimme Viipurista tulevia PE-muodostelmia. Suoraan tietä ampumisella oli se vaikeus, että ammukset osuivat helposti puhelin- tai sähkölankoihin ja rjähtivät niissä. - Ajoimme asemiin Huumolan tienhaaraan jääkärien yrittäessä pidättää vihollista Summassa. Bensa oli jo niin vähissä, että vaunujen jättäminen ja räjäyttäminenkin tulivat mieleen. Kaiken aikaa tuli metsistä vihollisen hajalle lyömiä rykmentin osia. Oli aika erikoinen sattuma, että Aimo Martikainen sattui kävelemään vastaamme juuri, kun olimme ajamassa tieltä asemiin. Hän oli etsimässä omaa porukkaansa, joka myös oli joutunut hajaantumaan Valkeasaaren jälkeen. Taisimmepa hörpätä korvikkeet ja hän sai myös seurata ammuntaamme maataistelukoneita vastaan. Koko patteri saapui vähitellen paikalle osan vaunuista oltua välillä remontissa. Tilanne vaikutti kovin synkältä ja masentavalta. Vieläkö pystymme jossakin vaiheessa pysäyttämään vihollisen? Oli sentään pieniä valopilkkujakin. Näimme taivaalla ensimmäiset uudet, saksalaisilta saadut Focke-Wulf hävittäjät, jotka ampuivat yläpuolellamme alas vihollisen yhdysvaltalaisen Airacobra hävittäjän.


Ilma kirkastui seuraavana aamuna ja samalla ilmatoiminta vilkastui. Ainakin kolme IL-laivuetta hyökkäsi tienhaaraa ja patteriamme vastaan. Lähimmät pommit putosivat 20 metrin päähän vaunuista. Jääkärit siirtyivät pois linjasta ja ajoivat ohitsemme pohjoiseen. Me seurasimme kohta perässä saatuamme polttoainetta ja ammustäydennystä 1.000 kranaattia. Vetäydyimme Huumola – Säiniö – Suurpero - Perojoensuu – Tali parikymmentä kilometriä. Menimme asemiin ensin Talin maantien varteen, mutta siirryimme vajaan tunnin kuluttua Talin aseman lähelle. Olimme siis jo Viipurin koillispuolella ja vihollinen oli vallannut Summan alueella Talvisodan vanhat asemapaikat.


Heti puolenyön jälkeen 19. kesäkuuta läksimme uudelleen eteläänpäin. Panssaridivisioona kiirehti Sommeelle ja Rokkalanjoelle vapauttaakseen 10. Divisioonan osia motista, joka oli syntynyt ratsuväen räjäytettyä erään sillan. Tilanne ei ollut aivan tällä tavalla, mutta joukot olivat kuitenkin alueella hajallaan ja vihollinen hyökkäsi kiivaasti. 10.D:n tykistöstä suuri osa jäi viholliselle. Suojasimme Ps.D:n marssia ja pysähdyimme asemiin Sommeen aseman lähelle. Tilanne tasaantui jollakin tapaa ja osasto Puroma sai käskyn vetäytyä takaisin viivytystaistelua käyden kohti Viipuria. Me seurasimme osaston mukana. Omaa tulitoimintaamme ei ollut, mutta näimme, kun suomalaiset hävittäjät ampuivat alas kaksi IL:ää. Näin saavuimme iltapäivällä Viipurin etelälaidalle ja jäimme asemiin Käreniemen korkealle mäelle.


Lähtö Viipurista Suur-Merijoelle, Taliin ja Ihantalaan


Aavistimme, ettei asemapaikkamme Viipurissa olisi pitkäaikainen, sillä koko ajan oli pakonomaisen perääntymisen tunnelmaa. Saapuessamme Kärenmäkeen oli Leo Tuderman siellä asemissa ja mukava oli taas tavata luokka-, asevelvollisuus- ja sotakaveri ampumassa rintarinnan viholliskoneita. Omia koneita oli nyt reilusti liikkeellä, mutta niin oli viholliskoneitakin. Noin 100 vihollispommaria pommitti Tienhaaran seutua ja etulinjaa Sommeen pohjoispuolella. Omat hävittäjät ampuivat niistä kuusi alas. Taistelut lähenivät Viipuria joka puolelta, lähimpänä ne olivat Säiniön suunnassa. Jaos sai jo kerran käskyn lähteä kohti Linnansiltaa, mutta pian palattiin takaisin Käremäkeen. Leon joukkue sen sijaan lähti Viipurinlahden pohjoisrannalle Säkkijärvelle. Oli tiedossa, että vihollinen yrittäisi maihinnousua Viipurinlahden yli saadakseen suomalaisjoukot saarroksiin tai ainakin nopeasti vetäytymään Viipurin seudulta


Päivien 19. ja 20. välinen yö oli kyttäämistä ja odottelua. Joukkoja marssi jatkuvasti ohitsemme Viipurin keskustan suuntaan. Vihollinen alkoi ampua tykistöllään mäkeämme ja ylitsemme kaupunkiin. Tuskin kukaan yrittikään nukkua. Klo 4.30 tuli käsky poistua kaupungista. Tiheät kolonnat lähtivät yhtäaikaa liikkeelle ja vallitsi valtava tungos ennen Linnansiltaa. Ajoimme raunioituneen kaupungin läpi ja pääsimme vuorostamme Linnansillan ruuhkaan. Vain viivytysjoukot jäivät kaupunkiin. Keskellä siltaa käskin pysäyttää vaunun ja sen johtaja alikersantti Erkki Nieminen otti pari kuvaa linnasta, jossa vielä liehui Suomen lippu. Takaa kuului hurjaa huutoa: Nopeasti eteenpäin, ryssä on aivan takana! Jatkoimme matkaa Sorvalin sillan yli, johon pysähdyimme. Ilma oli täysin kirkas, mutta yhtään viholliskonetta ei näkynyt taivaalla. Mitkä pommituskohteet ne menettivätkään. Näin tapahtui usein. Kai lentäjät Neuvostoliitossakin olivat herrasmiehiä ja halusivat nukkua pitkään. Ani harvoin tapahtui, että vihollislentäjät olivat ilmassa yöllä tai varhaisaamulla koko vuoden 1944 kesän aikana.


Jäimme asemiin päiväkirjani mukaan Sorvalin sillan pohjoispuolelle. Näin jälkikäteen en ole varma, oliko kysymyksessä todella Sorvalin silta, joka oli Neitsytniemen ja Sorvalin välillä vai Kivisalmen silta, josta päätie jatkui Tienhaaraan. Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi. Asetuimme oma-aloitteisesti sillan taakse asemiin. Tiesimme, ettemme mahtaisi mitään vihollispanssareille, mutta kevyempien joukkojen olisi turha yrittää päästä rantaan. Viimeiset kolonnat vyöryivät sillan yli, sitten tienoo hiljeni. Linnansilta lensi ilmaan pioneerien räjäyttämänä klo 16.50. Nyt ilmestyivät taivaalle suuret PE2 laivueet. Ne pommittivat ainakin Simolan rautatieristeystä aiheuttaen suurta tuhoa evakkojunien ihmisille ja eläimille. Tilanne selkiytyi vähitellen. Jalkaväki miehitti salmen rannalla olevat puolustusasemat. Me siirryimme pian Lappeenrannan tietä Kananojalle, lähelle nykyistä rajaa, suojaamaan panssaridivisioonaa, joka oli siirtynyt sinne lepoon ja reserviin. Tie Viipurista Kananojalle oli täyteen ruuhkautunutta, mutta viholliskoneita ei näkynyt, sillä ne pommittivat siviilijunia Simolassa.


Olimme jo aamupäivällä 20. kesäkuuta torjuntavalmiina Kananojalla ja sain luvan käydä kotonani Lappeenrannassa parikymmentä kilometriä asemistamme. Hyppäsin kuorma-auton lavalle, lastina oli kivihiilikuorma jostakin Viipurin seudulta. Lappeenrannan keskustassa jäin pois pois kyydistä ja päätin käväistä apteekissa. Ajatuksenani oli saada kuuluisaa piristyslääkettä pervitiiniä pahojen päivien varalle. Tapasinkin apteekissa luokkatoverini Eeva Ryhäsen, joka hämmentyneenä toisten kanssa tervehti minua. Musta hiilenpöly oli tarttunut hikisiin kasvoihini ja muistutin lähinnä neekeriä. Sain kuitenkin pervitiinini ja kävelin kotiin Välikadulle. Siellä elettiin kaikessa rauhassa. Kun sanoin, että ryssä voi olla pahimmassa tapauksessa täällä muutaman tunnin kuluttua, sain evakuoinnin alkuun ja äiti lähti välittömästi Taipalsaarelle päin.


Saavuin illalla Kananojalle, mutta jaokseni oli siirtynyt jo päivällä Suur-Merijoen lentokentän laidalle. Sinne tuli väkitellen koko patteri, sillä viholliselta oli siepattu viesti, minkä mukaan se valtaisi koneillaan lentokentän tai lähettäisi laskuvarjojoukkoja kentälle, jota ei ollut mitenkään tuhottu tai miinoitettu. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Muutama maataistelukone kävi kentän päällä, mutta ilmaherruus oli muuten suomalaisilla hävittäjillä. Vihollisen tykistö ampui harvakseltaan kentän ympärille. Vaihdoimme useamman kerran asemia kentän laidan pöheiköissä siltä varalta, että meidät olisi huomattu. Saunoimme parikin kertaa, paistoimme präiskäleitä ja sateen sattuessa vietimme yhdessä iltaa hirtehishuumorin merkeissä ja vähän maailmanlopun tunnelmissa. Muutama juttu on jäänyt noista illoista mieleen, kuten Kuole poikani kunnialla. Kävin parin pojan kanssa näkötorninmäellä tähystämässä Viipuria. Oma tykistö ampui kiivaasti erästä niemeä ja vihollinenkin muutaman kranun lähellemme. Patterinpäällikkö piti puhuttelun kertoen, että Tammisuolla läpimurron tehnyt vihollisdivisioona oli tuhottu kokonaan ja kaksi Stalin-vaunua ja 20 Klimiä oli tuhottu. Tietääkö tämä jo käännettä sotatoimissa. Muutimme taas asemia, jolloin toinen vaunumme upposi pahanlaisesti pehmeään peltoon, mutta saatiin vähitellen ylös.


Illalla 22. kesäkuuta tuli sitten pitempi marssikäsky. Patterin alistus Jääkäriprikaatiin lopetettiin ja meidät siirrettiin suoraan PaD:n alaisuuteen. Eversti Puroma kiitteli vielä patteria. Marssireitti Mälkki – Ykspää – Tienhaara – Rapattila – Juustila ajettiin aamuyöllä asemiin sivutien varteen. Viholliskoneet olivat kerrankin aikaisin liikkeellä, sillä jo klo 6 noin sata pommaria, 50 IL:ää ja 40 hävittäjää pommitti Juustilan ympäristöä. Ammuimme yhtä laivuetta, joka lensi suoraan yli, mutta osumia emme havainneet. Talin – Ihantalan torjuntataistelut olivat alkaneet.


Läksin aamupäivällä 23. kesäkuuta käymään töpinässä ja kotona. Järjestelimme sisareni Airan kanssa tavaroita kellariin. Tapasin isän laivalla. Laivat ja proomut olivat evakuointipuuhissa, sillä lopulta uskottiin, että rintama oli jo tosi lähellä, muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungista. Oli juhannusaatto ja aivan sattumalta törmäsin kadulla Virkkusen Topiin ja vietimme Koivusen Paavon luona juhannusta vähän laulun merkeissä. Ravintolathan eivät enää olleet auki. Kadulla tapasin myös alikersantti Timosen, joka kertoi, että puolen päivän maissa kymmenkunta pommaria pommitti 2. ja 3. jauosta hyvin tarkkaan. Tällöin jaoksestani haavoittui alikersantti Veijonen ja korpraali Palmroos sekä 3. jaoksesta neljä miestä. Saavuin seuraavana aamuna töpinään Kananojalle ja sieltä sattumakyydillä Juustilaan. Ristijärven sulkua panostettiin parhaillaan. Annetaankohan ryssille vettä niskaan jossakin vaiheessa.


Jaokseni oli siirtynyt uusiin asemiin muutama sata metriä edellisistä. Vanhassa asemapaikassa oli valtava pommikuoppa jaosten välissä, halkaisijaltaan yli 30 metriä. 50O tai 1.000 kilon pommi oli vain hiukkasen vaunuista sivussa. Toisen vaunun ennakkolaskin oli varioitunut savikokkareen iskiessä Palmroosia päähän ja laskimeen. Muuten vaunut olivat taas kunnossa ja ampumavalmiina maahan kaivettuina ja hyvin naamioituina. Vihollisen innokkaat ja jatkuvat pommitukset sekä tykistötuli Juustilan siltaa ja sen ympäristöä vastaan olivat ymmärrettävissä, silta oli ainoa paikka, mistä raskas kalusto pääsi kanavan yli. Kaiken lisäksi sattui vielä Juustilan skandaaliksi nimetty tapaus jo illalla 22. kesäkuuta. Sotka putosi kevyen sillan läpi kanavan pohjalle. Vihollinen huomasi tämän ja koetti estää jatkuvilla hyökkäyksillä vaunun noston ja sillan korjaamisen. Vaunu saatiin lopulta ylös eikä miehistökään kärsinyt tappioita. Pioneerit rakensivat ponttoonisillan vähän ylemmäksi. Vihollinen oli päässyt Talissa murtautumaan asemiemme läpi ja sillan rikkoutuminen hidasti omien panssariemme siirtymistä vastaiskuun.


Välillä oli pari sateista ja sumuista päivää, mutta ilmatoiminta kiihtyi heti sään parannuttua. Parikymmentä omaa konetta ja saman verran Stukia syöksypommitti vihollisen panssari keskityksiä useita kertoja. Yksi Stuka syttyi tuleen, mutta lentäjät pelastuivat laskuvarjoilla omalle puolelle. IL:t kiertelivät ja pommittivat ympärillä. Tähystyspallokin näkyi taivaanrannalla. Kun toinen vaunuistani ajoi huoltoon töpinään, ajoimme toisen Ossi Rämeen vaunujen viereen. Olimme tulossa pellolle kun 50 pommikonetta pommitti aluettamme. Osa pommeista putosi aivan viereen. Yksi 3. jaoksen mies haavoittui lievästi. Lähellä metsikössä olleeseen JSP:hen tuli täysosuma ja useita kuoli. Pommikoneiden jälkeen tuli 18 IL:ää pommittaen ja ampuen. Myös tykistö ampui kranaatteja aivan vaunujen viereen. Pommikoneet ja maataistelukoneet tekivät vielä kaksi samanvahvuista hyökkäystä asemiimme. Jokainen jaos ilmoitti saaneensa kukin yhden osuman koneisiin. Siirryimme uusiin asemiin ja matkalla jo autoimme kiinni sairasautoa ojasta. Tieosuus asemiemme välillä oli aivan pommien ja kranaattien repimää. Kuoppien väliä oli tuskin viittä metriä.


Asemat saatiin kuntoon uudessa paikassa. Tuli rauhallinen ilta, jolloin uitiin ja pestiin kamppeita Juustilan joessa ja vähän torkahdettiin ressujen alla. Mutta 29. kesäkuuta aamulla 70 pommaria pommitti IL:ien saattamina siltaa ja eilisiä asemiamme. Siltaa oli taas lähdettävä suojaamaan. Vedimme Teemu Salosen kanssa pitkää tikkua, kumpi jaos lähtee. Minä vedin pitkän ja niin ajoimme vaunumme taas kilometrin päähän sillasta sen eteläpuolelle. Ossi Rämeen jaos tuli samoihin maisemiin. Tilanne Ihantalassa oli sekava, sillä vihollisen ja omat joukot olivat sekaisin ja karkuruutta alkoi esiintyä. Stukat ja Junkersin tekivät useita lentoja vihollisen tyhmittymiä vastaan. Ja vuorostaan 130 vihollisen pommaria ja 20 IL:ää pommitti Juustilan itäpuolella. Ainakin yksi osuma todettiin IL:n runkoon.


Kesäkuun viimeisenä päivänä oli jo hiljaisempaa. Patterinpäällikkö jakoi kunniamerkkejä ja vääpeli päivärahoja. Panssaridivisioona oli luopumassa rintamavastuusta. Itä-Karjalasta oli saapunut vereksiä joukkoja Ihantalaan ja vihollinen alkoi uskoa, ettei lopullinen läpimurto onnistunut. Tykistö, ilmavoimat ja uudet panssarintorjunta-aseet olivat mukana vaikuttamassa. Kerrottiinpa jopa, että vihollisen panssarimiehistö olisi kieltäytynyt lähtemästä eteenpäin panssarinyrkkien ja -kauhujen tuhovaikutusten tyrmistyttäminä. Meidät alistettiin taas Jääkäriprikaatille suojaamaan sen marssia Juustilasta Hanhijoelle, missä olimme päivän asemissa ja jatkoimme sitten Pihkalaan, jonka ympäristöön Jpr majoittui.


Seurasi yli viikon mittainen lepotauko heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Otimme sen todella leppoisasti kesähelteessä. Avasimme tulen vain muutaman kerran ja silloinkin ohilentäviin koneisiin. Kävin Kaukaalla ja Lappeenrannassa huoltoasioissa ja onnistuin saamaan ammustäydennystä, vaikka 40 IL:ää oli pommittanut Lappeenrantaa ja saanut viisi it.ammusvaunua ilmaan. Muuten vauriot olivat vähäisiä. Kaupunki alkoi olla tyhjä ja vain muutama kauppa oli auki. Pakkoevakuointi tapahtui pääasiassa proomuilla Savoon. Airan kanssa veimme ompelukoneen, hetekan ja huonekaluja Kaukaa satamaan, joten asuntomme alkoi olla jokseenkin tyhjä. Polttelin taas haikeana uunissa suuren joukon sota-ajalta kertyneitä kirjeitä. En huomannut tehdä niin kuin Unto. Hän oli viimeisellä lomallaan haudannut kaikki päiväkirjansa ja saamansa kirjeet kotinsa puutarhaan, josta ne rauhan tultua Aimon kanssa kaivoimme esiin. Omia hänelle lähettämiäni kirjeitä olen voinut käyttää apuna tätä kirjoittaessani.


Pihkalaan palattuani kävin Ruokosen Pekan kanssa kaksikin kertaa edessä mahdollista päivän koukkausta varten. Aika kun alkoi käydä jo pitkäksi. Toisella kertaa kiipesimme kolmiomittaustorniin, josta näkyi Viipurin seudut ja rintaman savut. Meidät ehkä huomattiin, sillä muutaman vohollishävittäjä tuli kiertelemään ympärillemme ja yritti osua torniin. Makasimme todella litteinä tornin ylimmällä tasanteella. Kävimme myös seuraamassa saksalaisten ja rajajääkärien yhteistoimintaharjoitusta rynnäkkövaunujen kanssa ja muutenkin pidimme yhteyksiä sakuihin kielitaitoa kohentaaksemme. Tapasin taas Tudermanin Leon, joka oli asemissa meistä etelään. Hänen joukkueensa oli saanut IL-ryöpyn niskaansa, jolloin keittiöpaikalla neljä miestä oli kaatunut pommin täysosumasta. Uintia ja saunomista oli joka päivä. Löysimme Suokumajärven rannalta savusaunan, joka vielä juhlisti lomaamme. Koulutuksen jatkoksi pidimme urheilukilpailuja, toiset kitkivät tomaatti- ja kurkkupenkkejä.


Näin jälkikäteen täytyy ihmetellä, kuinka pian sopeuduimme rähinöiden jälkeen leppoisaan oleskeluun ja nautimme siitä täysin siemauksin, vaikka hyvin tiesimme, että 'väliaikaista kaikki on vaan'. Näinhän todella kävi monta kertaa jatkosodan aikana Vaikeatkin tilanteet unohtuivat nopeasti tai eivät ainakaan häirinnet lepopäiviä. Tämän vahvistukseksi muistan kovia kokeneen Budapestin juutalaisen Georg Kleinin toteamuksen, että ihmisen sopeutumiskyky on uskomaton. Karmeimmissakin tilanteissa hän pystyy palaamaan arkiseen päiväjärjestykseen, mikä on usein hänen pelastuksensa.


Vuosalmen kautta välirauhan maisemiin


Tilanne Ihantalan suunnalla oli vähitellen rauhoittunut ja vakiintunut. Kun vihollinen ei päässyt murtautumaan läpi tällä suunnalla, yritti se seuraavaksi Viipurin lahden yliytystä ja maihinnousua Säkkijärven ja Suur-Merijoen välille Heinlahden ja Karppilan kohdalla. Taistelut kiihtyivät heinäkuun alussa ja jatkuivat saari saarelta erittäin vaikeina ja katkerina kallioisissa ja linnoittamattomissa maisemissa. Mantereelle yritti vihollinen nousta maihin ensimmäisen kerran 7. heinäkuuta. Kunnollista sillanpääasemaa se ei koskaan pystynyt saamaan ja tähän tyrehtyi unelma Helsinkiin marssista. Saksalainen divisioona ja Stukat olivat tehokkaasti mukana taistelujen loppuvaiheissa.


Seuraava ja viimeinen suurhyökkäys tapahtui Äyräpään – Vuosalmen lohkolla. Vihollinen oli kovien yritysten jälkeen saanut miehitetyksi Vuoksen etelärannalla olleen suomalaisten sillanpääaseman ja voimakkaiden ilmapommitusten ja tykistökeskitysten jälkeen se sai savuverhojen suojassa muodostetuksi oman sillanpääaseman Vuosalmen pohjoistannalle 9. heinäkuuta. Jo seuraavana aamuna sill oli panssarijoukkoja ja vahvoja jalkaväkiosastoja valmiina laajentamaan sillanpääasemaa ja murtatumaan suomalaislinjojen läpi. Tilanne vaikutti kestämättömältä ja Panssaridivisioona komennettiin taas kerran pelastamaan läpimurrolta.


Tuttu käsky 'Ajoon' tuli 10. heinäkuuta klo 2.30. Marssireittinä oli Pihkala – Oravala – Ahvonla – Hannila – Kuukauppi, matkaa oli 25 kilometriä. Olimme vähän aikaa asemissa Vuoksen yli johtavan sillan itäpuolella, mutta siirryimme sitten vähäksi aikaa takaisinpäin sillan länsipuolelle. Päiväkirjassani on vain merkintä 'Mansikoita ja unta'. Samana päivänä marssi jatkui reittiä Kuukauppi – Sokkala – Korpilahti – Taljala – Oravankytö. Tuon 41 kilometrin marssin aikana pysähdyimme kerran syömään. Osan matkasta torkuin vaunun peräkannella jotenkin naruilla sidottuna, etten luisunut maahan. Oravankytöä lähestyessämme olivat tienreunat kauttaaltaan pommien ja kranaattien repimiä. Lähestyimme taas todellista tappoaluetta. Ajoimme asemiin Oravankydön pellolle. Sinne ilmestyi vain kaksi tuuheaa koivupuskaa lisää. Kohta saavuttuamme saimme komentopaikalta tilanneselostuksen: Ryhmä Åkerman ja Ryhmä Puroma, molemmat jääkäriosastot rynnäkkövaunujen tulemina hyökkäävät ryssän sillanpääasemaa vastaan yöllä. Patteri suojaa ryhmä Åkermania. Sillanpääasema oli tällä hetkellä neljä kilometriä leveä ja kilometrin verran syvä. Yksi jaos lähtisi etulinjaan. Vedettiin taas pitkäätikkua ja minä voitin kuten aina.


Läksin kaivausporukan kanssa iltayöstä valmistelemaan asemia 3 kilometriä Vuoksesta sillanpääaseman kohdalla. Toiselle vaunulle löytyi suuri pommikuoppa, toiselle kaivettiin monttu lähelle metsän reunaa. Niitty vietti etelään kohti Vuoksea, jonka vastarannalla vihollisen piiskatykit ampuivat harvakseltaan ympäristöön. Vaunut saapuivat aamuyöstä 11. heinäkuuta ja jokainen mies kaivoi oman poteronsa vaunujen lähelle. Itse majoituin ojanmutkaan ja jopa katoin sitä heinäseipäillä ja sammalilla muka näkösuojaksi. Tykistö-, panssarivaunu- ja kk-tuli kiihtyivät yön mittaan yhtenäiseksi jyminäksi. Vihollinen ampui viisi kertaa hehtaaripyssyllä, Satlinin uruilla vastarannalta. Ensin ammuttiin valoraketti laukaisemisen merkiksi, sitten kirkkaasti suitsuavat lähtölaukaukset ja lopulta joen tällä puolella tuloräjähdykset. Sivusta katsoen se oli kuin juhlallista ilotulitusta, kohteeksi joutuneilla kaikkea muuta. Pari kertaa osa kranaateista tuli meidän alueellemme. Piiskatykit jatkoivat ammuntaansa lähistölle ja tykistö ampui paloammuksia metsään, mutta sateisen sään vuoksi suuria paloja ei syttynyt ja lähelle syttyneet pesäkkeet sammutimme pian. Panssaritaistelusta kuulimme, että yksi oma vaunu ja seitsemän vihollispanssaria oli tuhottu.


Päivän kuluessa 6 IL:ää hyökkäsi kolme kertaa meitä ja jääkäreitä vastaan. Ammuntamme onnistui hyvin, mutta osumia emme havainneet. Iltapäivällä piiskatykki alkoi ampua suoraan asemiimme. Joko tähystyspallo, IL:t tai vastarannan suora tähystys oli havainnut meidät. Hehtaaripyssy latasi annoksensa suoraan asemiimme, mutta kenenkään monttuun ei tullut täysosumaa. Kakkosvaunun viereen osui ainakin yksi ammus tuhoten kaksi manttelia ja villapaidan. Oman monttuni viereen tuli paukku, joka teki reikiä montun reunalla olleeseen asetakkiini. Niitty oli muuttunut vihreästä jotakuinkin mustaksi. Kaikki muut miehet makasivat vapaa-ajan montuissaan, mutta Pekka Ruokonen meni aamuyöstä nukkumaan niityn keskellä olevaan latoon. Piiskatykin ammus sytytti sen kulman tuleen ja taisipa hänelle tulla kiire ulos. Saimme kuitenkin sen palon sammumaan. Oli aika lailla turhauttavaa olla vihollisen tulen alla voimatta itse tehdä mitään lentotoiminnan ollessa hyvin vähäistä. Tykistön ja piiskojen tuli kiihtyi iltapäivän kuluessa. Kuulimme myös, että Jp 5:n vastahyökkäys ei onnistunut. Pataljoona joutui jo ryhmittymisvaiheessa kiivaaseen tykistökeskitykseen. Kokeneet jääkärit kaatuivat tai haavoittuivat ja täydennysmiehet eivät kestäneet yhtäkkistä rumputulta, vaan hajaantuivat ympäriinsä. Pataljoonan komentaja majuri Kiviperä kaatui monien muiden upseerien tavoin. Hyökkäyksen sijasta joukot joutuivat siirtymään puolustusasemiin, sillä vihollinen oli samanaikaisesti valmistellut hyökkäystä ja sai sen osittain käyntiin.


Seuraavana yönä 12. heinäkuuta tuli käsky palata takaisin Oravakytöön. Siinä välissä kuitenkin jostakin tuli määräys mennä tietä pitkin etulinjaa kohti. Vihollispanssareita oli päässyt läpi ja meidän piti yrittää pysäyttää niitä. Tien varrella oli saksalaisten rynnäkkövaunuja. Niiden miehistöt kilkuttelivat vaunujaan selitellen, että kaikki olivat jollakin tapaa rukki. Ajoimme niiden ohi ja pysähdyimme kumpareelle tien raunaan. Hyvin naamioituneina päätimme ampua sarjatulella panssarikranaatteja, jotka tosin eivät pystyisi läpäisemään vihollisen panssareita, ja sitten nopeasti vaihtaisimme asemia. Tilanne ei kestänyt kauan, sillä edestä tuli tieto, että vihollisen vaunut oli panssarinyrkein tuhottu ja saimme palata vanhoihin asemiin Oravakytöön. Päiväkirjassani on merkintä, että patterinpäällikön lähtiessä esikuntaan tiedustelemaan tilannetta nukahdin latoon, mutta mitään mielikuvaa ei ole tuosta itselleni jäänyt. Kohta palattuamme vanhoihin asemiin huomasin kahden kiikarin puuttuvan. Ja niin läksin henkilöautolla vielä kerran Vuoksen rannalle aamuyöllä ja hain kiikarit sekä neljä hylsylaatikkoa. Sen jälkeen jo uni maistui ladossa, varsinkin kun vesisade esti lentotoiminnan.


Kävimme pieninä porukoina läheisen kansakoulun saunassa, kuivasimme kamppeitamme, huolsimme vaunujamme ja aseitamme ja keittelimme kanttiineista ostetuista mehutiivisteistä kiisseliä. Jopa laulukin alkoi taas kuulua iltaisin nuotion ympärillä. Seuraavina päivinä pidin viidelle töpinän miehelle it.kursseja varamiehistöä ajatellen. Muutamia miehiä sairastui keltatautiin ja lähetettiin kenttäsairaalaan.


Vuosalmella taistelut jatkuivat vielä viikonpäivät. Vuorokauden kuluessa saattoi olla kymmenenkin hyökkäystä ja vastahyökkäystä, mutta linjat eivät paljonkaan muuttuneet. Suuret metsäpalot riehuivat molemmin puolin Vuoksea. Oma lentotoiminta oli aktiivista. Suomalaispommarit ja Stukat tekivät kuusi hyökkäystä päivittäin sillanpäähän ja Vuoksen etelärannalle. Vihollisen Vuoksen yli rakentama silta oli jatkuvasti hajallaan. Vihollisella oli vain hävittäjiä ja maataistelukoneita liikkeellä. Myös oma tykistömme oli tulivoimaisempi kuin vihollisen. Patterimme oli sivustakatsojana, sillä vihollisen lennot eivät juuri yltäneet asemiimme saakka. Kranaatteja tuli toisinaan kylän alueelle. Tuli myös tieto, että olimme 11. heinäkuuta ampuneet yhden IL:n alas. Se oli patterimme kymmenes varma pudotus ja jäikin sitten viimeiseksi.


Läksin 21. heinäkuuta huoltoasioissa Lappeenrantaan. Päivä kului It.varikolla ja rättivarastolla. Kaupunki oli jotakuinkin tyhjä ja autio. Illalla sentään kävin isän ja Airan kanssa Kaukon kodissa syömässä. Seuraavana päivänä auton piti lähteä paluumatkalle, mutta se olikin rikkoontunut ja jäi korjattavaksi. Yritin päästä illalla sattumakyydillä matkaan, mutta odottelin koko yön Kaukaalla ja Lauritsalassa tienposkessa, ilman että yhtään autoa olisi ollut kaakkoon päin liikkeellä. Tämä kuvaa liikenteen hiljaisuutta, vaikka oltiinkin sotatoimialueella. Vihdoin seitsemän aikaan aamulla pääsin Rauhan sairaalan tienhaaraan ja sieltä odottelun jälkeen Imatralle. Pienissä pätkissä etenin sitten Ensoon, Jääskeen ja puolilta päivin sairaalaan, josta kuulin patterin siirtyneen Panssaridivisioonan mukana Ensoon. Kyytiä odotellessani sain uuden tiedon, että jaokseni olisikin siirtynyt Kuurmanpohjaan, johon Jääkäriprikaati majoittui. Töpinän löysin Penttilästä ja sieltä pääsin jaokseeni oltuani matkalla Lappeenrannasta runsaasti toista vuorokautta.


Samana päivänä oli patterinpäällikkön puhuttelu upseereille. Siinä korostettiin kurin tiukentamista sekä jatkuvan koulutuksen ja huollon tärkeyttä. Ehkä Vuosalmen taistelujen alkuvaiheessa tapahtunut jääkärien hajaantuminen ja vastahyökkäyksen epäonnistuminen olivat saaneet Laguksen taas raivoihinsa. Puolustustaisteluhan sitten kuitenkin sujui hyvin ja torjuntavoitto pysäytti lopullisesti vihollisen etenemisen. Patteri siirtyi nyt 23. heinäkuuta uudelleen Ensoon ja oli siellä toista viikkoa. Kävin pari kertaa lappeenrannassa ja pyörällä Taipalsaaressa sukulaisten luona hamstrausmatkalla, mutta vähin tuloksen, sillä tiukkaa tuntui elintarvikkeista olevan kaikkialla.


Sota alkoi siirtyä uuteen ja mahdollisesti viimeiseen vaiheeseen. Mannerheim nimitettiin presidentiksi Risto Rytin jälkeen 1. elokuuta 1944 ja huhut rauhanneuvotteluista voimistuivat. Patterissa jatkui odottelu ja vähin väkinäiseltä tuntuva puuhailu. Jaokseni siirtyi Rouhialaan Jääsken sillankorvaan 5. elokuuta. Sieltä lähistöltä tapasin ensimmäisen sodanaikaisen porukkani ja ainakin Lasse Arposen sekä mikkeliläiset Häkkisen ja Heikkosen. Lassen kanssa teimmekin sitten useita pyöräretkiä lähiseudun tyhjiin kyliin ja saimme maitoa, marjoja ja tietysti uusia perunoita. Eräänäkin päivänä kertyi matkaa 50 kilometriä. Olipahan mielessä jo ajatus kunnon nostamisesta seuraavan talven luistelua varten. Patterissa vannottiin upseerivala ja puhuttiin enevässä määrin kurista. Ehkä taustana jo silloin oli mahdollinen sota saksalaisia vastaan, vaikkei yksikkötasolla siitä mitään vielä tiedetty. Täydennysmiehiä tuli patteriin ja tiesi itselleni lisääntyneitä koulutustoimia. Panssarinyrkit ja -kauhut ehtivät lopulta meidänkin käsiimme. Mikko Korpijaakko sai ensimmäisenä koulutuksen niiden käyttöön ja jakoi tietoa eteenpäin. Hänelle oli käydä huonosti ensimmäisellä tutustumiskerralla. Kun joku vääpeli oli esittänyt, miten nyrkki panostetaan ja laukaistaan, otti Mikko aseen käteensä ja varmistuakseen sen toiminnasta kysyi, voiko liipasimesta nyt vetää. Vääpeli antoi luvan luullen, ettei aloitepanosta ollut sisällä. Mikko laukaisi, jolloin räjähdyksen voimasta ahtaan huoneen ikkunat ja ovet lensivät pihalle, Mikko sai sirpaleita selkäänsä, mutta muuten ei kukaan pahemmin haavoittunut. Näin alkoi meillä panssarintorjuntakoulutus uusilla aseilla.


Näennäisesti rauhallisista oloista ja levosta huolimatta traagisia tilanteita sattui edelleen kohdalleni. Odotin iltapimeässä autoa Ensossa päästäkseni töpinästä omaan jaokseeni. Tiellä käveli kolme töpinän poikaa Vainikainen, Perälä ja Lehtinen. Käskin heidän heti mennä sisälle majapaikkaansa, sillä kaikki olivat kiljua juotuaan kohtalaisessa humalassa. Kaksi ensimmäistä totteli, mutta Lehtinen livahti Imatran suuntaan toisen miesjoukon mukana, enkä häntä enää nähnyt. Kohta tämän jälkeen kaksi pyöräilijää ajoi ohitse kertoen, että he näkivät miehen makaavan tiepuolessa ja paikalle tullut auto vei hänet sairaalaan. En kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, kun pääsin autolla omaan jaokseeni. Aamulla minut haettiin kiireesti töpinään, sillä sairaalasta ilmoitettiin Lehtisen kuolleen viisi puukoniskua selässä. Sain tehtäväkseni selvittää tapahtumaa. Päivä kului kuulusteluissa ja selvisi ainakin se, että Perälä, jota ensiksi oli epäilty puukottajaksi, oli syytön. Illalla järjestin kaksi partiota tielle tiedustelemaan kaikilta tiellä liikkujilta kulkulupia ja eilisen illan tapahtumia. Sen verran selvisi, että eräs siviilimies oli nähnyt Lehtisen makaamassa kaidetta vasten bunkkerin lähellä pyytäen päästä patteriin. Mies ilmoitti asian vastaantulleille sotilaille, jotka kertoivat Lehtisen olleen henkihieverissä ja toimittivat hänet sairaalaan. Enempää ei sitten selvinnyt. Minun kommenttini päiväkirjassa on lyhyesti: Syyllinen joko desantti tai kommunistinen siviili.


Tämä aiheutti neuvotteluja ja puhutteluja, sillä olihan mahdollista, että vihollinen oli lähettämässä desantteja ja laskuvarjojoukkoja selustaan, kun rintamahyökkäykset eivät onnistuneet. Vielä samana iltana ajoin pyörällä Vuoksenniskalle, missa tapasin pitkästä aikaa Puustin porukassaan ja vietin iltaa apteekilla Järveläisen Martan, hänen työtoveriensa ja IV AK:laisten parissa. Yöllä läksin sitten polkemaan yksin tuon parinkymmenen kilometrin matkan Jääskeen. Ohittaessani murhapaikkaa ajoin aivan keskellä tietä ja pistoolikoteloni kansi oli auki. Tein tuon matkan useammankin kerran, kun tarjolla oli makkaraa ja munkkeja. Kerran puhkesi pyörästäni kumi puolimatkassa, mutta jaksa muistaa, paikkasinko sen pimeässä vai jatkoinko matkaa muuten. Myös ruuanhakupyöräilyt jatkuivat juuresten, vihannesten, marjojen ja kessun, itse en polttanut, merkeissä. Lihapuolesta pitivät huolta toiset miehet ja töpinä. Sensijaan kalastamassa käytiin pari kertaa pioneeriongella Vuoksessa ja Kuurmanjoen suulla. Kalasoppatarpeet saatiin, mutta toisella kerralla kaveri laittoi niin lyhyen sytytyslangan, että 105 millinen kranaatti räjähti aivan veneen perässä nostaen korkean vesipatsaan. Vene ei sentään kaatunut eikä rikkoontunut, mutta läpimärkiä olimme kaikki.


Lappeenrannassa kuulin, että Martikaisen Leo ja Jaakko olivat haavoittuneet vaikeasti ja Untolta oli kirje tullut takaisin. Pian sain minäkin kaksi kierjettä takaisin ja sitten 21. elokuuta 1944 sain tietää, että Unto oli kaatunut Ilomantsissa jo 3. elokuuta ja mahdollisesti samasta kranaatista, josta Jaakko haavoittui. Unto oli haavoittunut jo Vammelsuussa jatkaen kuitenkin ampumista verenvuodosta huolimatta. Toivuttuaan hän palasi yksikköönsä ja oli mukana Ilomantsin suuressa torjuntavoitossa kuolemaansa saakka. Kirjoitin päiväkirjaani varsin pitkälti muistojani ja tunnelmiani. Myös Sisko Nissi kirjoitti minulle Unton kaatumisesta. Olin nyt yksinäisemmin omassa maailmassani kuin koskaan ennen.


Pääministerin puhe 2. syyskuuta alkoi selventää pitkään jatkunutta epätietoista odotusta. Hän kertoi Saksan tilanteen huonontumisesta ja mahdollisesta joukkojen poisvetämisestä Suomesta. Venäläisten ensimmäisenä ehtona oli saksalaisten poisajaminen kahden viikon kuluessa. Eduskunta ja hallitus hyväksyivät ehdon. Ja sitten 4. syyskuuta tuli puhelinsanoma: Välirauhasta sovittu ja vihollisuudet lopetettava klo 7.00. Välirauhan ehdoista ei ollut tietoa, mutta mieliala oli synkkä ja painostava. Meillä oli vielä liian paljon taistelumieltä, jotta huonoon rauhaan olisi tyydytty. Varmuuden vuoksi pantiin evakuointi käyntiin pakkorajan taakse ja viljelystyöt myös täydellä käyntiin. Ne kuitenkin keskeytyivät uuteen torjuntavalmiuteen viholliskoneiden lenneltyä Enson lähellä. Sitten Tiltu kertoi radiossa Moskovan rauhan rajasta ja koko jaos lähti perunannostoon ja puintihommiin.


Läksin asematiedusteluun Lappeenrannan seudulle, vaikka siirto vielä lykkääntyikin lähes kahdella viikolla. Tapasin Isotalon Enskan, joka kertoi Neuvosen Leon hävinneen. Hän oli Itä-Karjalan viivytystaisteluvaiheessa jäänyt väsyneenä nukkumaan monttuun ja pyytänyt herättämään lähdön hetkellä. Kukaan ei muistanut ja oli nyt kaatunut tai vankina. Hänestä ei koskaan saatu mitään tietoa. Samoin kävi hänen vanhemmalle veljelleen Talvisodassa. Äiti odotti vuosikaudet poikiensa palaavan, mutta turhaan ja kärsien.


Unton siunaustilaisuus oli 12. elokuuta. Se oli hiljainen, harras ja vaikuttava. Hautajaiset pidettiin Aimon kodissa. Ehkä syvimmin jäi mieleeni Sisko Nissin lukemana niitä kohtia Kaarlo Sarkian Kohtalon vaaka teoksesta, joita Unto oli alleviivannut, mm Viimeinen sirkka. Ne oli kuin kirjoitettu tähän tilaisuuteen. Juttelin tilaisuuden jälkeen pitkään sekä Aimon että Siskon kanssa. Päiväkirjassani totean: Päivä kokonaisuudessaan oli minulle kauneimpia elämässäni, ehkä kaunein kaikista. Syvemmin kuin koskaan tunsin sieluni kosketusta suureen ja pyhään.


Jaoksessa jatkuivat evakuointi- ja maataloustyöt. Itse pidin jonkin päivän lomaa, kävin Helsingissä ja Tavillakin vähän ajeltiin isäni kanssa. Vihdoin 19. syyskuuta Tiltu olmoitti puskaradiossaan, että välirauhansopimus oli allekirjoitettu. Pääministeri von Born myöhemmin illalla tiedotti välirauhan ehdot: Moskovan rauhan rajat, saksalaisten aseistarisunta, armeijan kotiuttamine, sotakorvaukset jne. Kuului vain syviä huokauksia ja hiljaisia kirouksia. Seuraavana päivänä patteri marssi Lappeenrantaan tai oikeastaan vain vaunut kahdeksan miestä mukanaan, sillä kaikki muut jäivät evakuointiporukkaan. Muutamien mutkien kautta jaokseni päätyi vanhalle paikalle Lappeen pappilan renkirakennukseen. Rauhanehdot tarkentuivat, mutta vielä jäi epäselväksi, joudutaanko Lappeenrannan lentokenttä luovuttamaan venäläisten käyttöön.


Kappale Lapin sotaa


Heti päästyämme Lappeenrantaan alkoi kiertää huhuja Laguksen divisioonan siirtämisestä Lappiin saksalaisten internoimiseksi tai ajamiseksi pois Suomen alueelta. Miehet purnasivat äänekkäästi ja odottivat kuumeisesti pääsyä siviiliin. Itse hiljaisessa mielessäni toivoin hartaasti ristiretkeä Lappiin. Olin retkien innoittamana jatkuvasti ajatellut päästä kerran Lapin tuntureille ja nyt siihen voisi tulla tilaisuus, sillä muuten se lykkääntyisi vuosien taakse. Evakuointiporukka tuli Jääskestä 21. syyskuuta myöhään illalla ja jo seuraavana aamuna varhain alkoi patterin lastaus junaan Lappeenrannan asemalla. Tuskin edes varmuudella tiesimme lähtiessämme, mihin olimme menossa. Päiväkirjassani ei ole tästä merkintää, mutta uskoisin, että upseerit tiesivät matkan tarkoituksen ja miehet sen vähintään aavistivat.


Matka eteni hitaasti. Liikkeelle päästiin 22. syyskuuta puolilta päivin. Kouvolassa oltiin kuuden tunnin päästä, Kuopiossa herättiin seuraavana aamuna ja Iisalmessa oltiin illalla. Käväistiin sentään Seurahuoneella ja yöllä jatkettiin jo Ylivieskasta pohjoiseen. Kun härkävaunujen kovilla lavereilla ei aika tahtonut kulua, hyppäsimme välillä kävelemään junan sivulla vauhdin ollessa ainakin ylämäessä vain kävelyluokkaa. Päivisin istuimme varsinkin Ruokosen Pekan kanssa avovaunuissa olevien henkilöautojen pehmeillä istuimilla ja katselimme maisemia. Olin nyt niin kuin aikaisemminkin kiinnostunut uusista maisemista enkä valoisana aikana malttanut juuri torkkua. Maantieteen tunneilta tutut Limingan niityt ja Pelson suot näin nyt ensimmäisen kerran ja taisi siellä näkyä vielä viimeisiä muuttolintuparviakin. Toistin kai tuota hokemaa sen verran usein, että kun myöhemmin ilmestyin johonkin ryhmään, kuului sieltä ensimmäiseksi tokaisu Pelson niityt ja Limingan suot.


Kahden ja puolen vuorokauden junamatkan jälkeen saavuimme Ouluun Toppilan asemalle, missä patteri purettiin junasta ja toinen jaos ajoi asemiin Port Artturin aukealle kaupungin pohjoislaidalle. Iltaan mennessä 24. syyskuuta asemat olivat kunnossa ja teltat pystyssä. Radiosta kuuntelimme kuuluisaksi tullutta Heinon ja Häggin 5.000 metrin juoksua, jonka Hägg voitti kolmella metrillä. Ehdimme Pekan kanssa vielä kaupunkiinkin ja tapasin siellä sotasairaalassa toipumassa olleen Laitilan Ollin, lapsuuden kaveri Lappeenrannan ja Viipurin ajoilta. Hän oli haavoittunut Juustilan kovissa taisteluissa. Seuraavina päivinä ja iltoina tutustuimme Ouluun. Ainakin Arina, Kelokorsu ja Tervahovi tulivat tutuiksi. Venäläinen valvontakomissio oli jo saapunut tänne, sillä satuimme kerran Tervahovin ravintolaan samaan aikaan. Salosen Teemun ja Ruokosen Pekan kanssa tapasimme muutaman kerran kolmea sairaanhoitajakoulun oppilasta ja Oulu alkoikin tuntua mukavalta paikalta.


Lokakuun ensimmäisenä päivänä saimme patteriin kolme saksalaista 20 mm:n Gustlow it.tykkiä. Aloitimme heti niihin tutustumisen ja kokeilun. Oman jaokseni tykki oli jotenkin väärin koottu, emmekä saaneet sitä laukeamaan. Taas kerran kokeillessani olin kumartuneena tykin ylle ja painoin laukaisupoljinta. Joku toinen painoi samalla kannen salpaa, jolloin kansi lensi kovalla voimalla ylös ja löi minua otsaan. Lensin kaaressa taaksepäin ja putosin pää edellä pehmeään peltoon. Otsaani vasemman silmän yläpuolelle tuli kymmenen senttiä pitkä haava ja otsanahka repsahti silmille. Taisin hetkeksi menettää tajuntani, mutta virkosin pian. Pääni sidottiin ja minut vietiin kiireellä sotasairaalaan. Siellä pääsin parin tunnin odotuksen jälkeen leikkauspöydälle ja lääkäri ompeli haavan kiinni kuudella tikillä. Minkäänlaista puudutusta ei annettu, joten tuska oli melkoinen. Kaksi hoitajaa piti käsiäni ja päätäni paikoillaan. Lääkäri kirosi pari kertaa neulan katkettua ja sanoi: Onpas pojalla kova päänahka. Sama lääkäri muistaakseni Raunio käveli ehkä viiden vuoden kuluttua vastaani Invalidisäätiön käytävällä pysäyttäen minut, katsoi otsaani ja ihmetteli hymyillen, kuinka hyvin se ompelu sittenkin onnistui. Palasin operaation jälkeen suoraan yksikkööni kehoituksella olla pari päivää turhia liikkumatta. Viikon päästä poistettiin tikit ja niin olin taas valmis sotimaan.


Sotahan siitä vähitellen kehittyikin. Suomalaiset tekivät maihinnousun Tornioon 3. lokakuuta ja saksalaiskoneita kierteli useamman kerran Oulun yläpuolella. Ammuimme niitä yhdessä raskaan patterin kanssa. Vaihdoimme kerran asemia, syytä siihen en tosin muista. Marssikäsky kohti Pudasjärveä tuli 10. lokakuuta. Vain tunti kului kuormaukseen ja sitten lähti koko tulipatteri yhtenä kolonnana vyörymään kohti itää. Jokaisessa jaoksessa toinen vaunu veti Gustlow tykkiä ja toinen peräkärryä varusteineen. Olisipa meillä jo Kannaksella ollut sama varustus, yhdeksän putkea yhteensä. Ehkä maataistelukoneita olisi pudonnut vielä enenmmän. Kohta lähdettyämme pysäytin vaununi puhelinkioskin kohdalle ja soitin 'moukulle' peruen illaksi sovitun tapaamisemme. Se tapaaminen peruuntui iäksi.


Saimme pian esimakua siitä, minkälaista tulisi seuraavien viikkojen marssi olemaan. Kaikki sillat ja rummut oli räjäytetty. Kiiminkijoen rautatiesilta oli räjäyttämällä pudotettu alas, mutta pioneerit olivat jo rakentaneet puusillan viereen. Sähkö- ja puhelintolpat oli räjäytetty useimmin pieniksi palasiksi. Posliinieristimet oli rikottu kappale kappaleelta ja johdot viety pois tai pätkitty muutaman metrin mittaisiksi. Todellista saksalaista perusteellisuutta. Illalla saavuimme Pudasjärvelle ja majoituimme taloihin. Osa meistä nukkui panssariasentajamme alikersantti Iikka Timosen kotitalon suuressa pirtissä Iijoen varrella.


Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa vaunuhuollon jälkeen. Jaos kuljetettiin ponttoonilautoilla Iijoen yli. Iltayöstä saavuimme Ranualle. Vähää ennen perille tuloa särkyi ykkösvaunustamme vaihdelaatikon laakeri. Se saatiin korjatuksi yön kuluessa ja jo aamulla varhain teenjuonnin jälkeen jatkoimme Portimojärven eteläpuolelle. Näissä asemissa olimmekin sitten neljä päivää aina 15. lokakuuta asti. Stukat olivat pommittaneet paikkaa peri päivää aikaisemmin. Meidän aikanamme vain yksi JU-88 ampui konekiväärillä siltaa ja asemiamme, mutta syöksyi metsän taa heti tulenavauksemme jälkeen. Kusti eli Gustlow toimi oikein kunnolla.


Aamuyöstä 16. lokakuuta patteri sai marssikäskyn eteenpäin ja oli vielä pimeää, kun saavuimme Taipaleen kylän pohjoispuolella olevalle suoalueelle, missä pioneerit muiden joukkojen avustamana korjasivat tuhottua tietä ja siltaa. Matkalla oli lähes kaikki talot poltettu ja miinavaara kasvoi jatkuvasti. Saksalaisille tullutta kiirettä kuvannee, että alkumatkasta he olivat haudanneet kaatuneensa ja panneet valkeat koivuristit kullekin haudalle. Huomasimme ainakin yhden tällaisen parinkymmenen ristin hautausmaan. Loppumatkalla lojui kymmenkunta kaatunutta hautaamattomina tien varressa. Tosin muutama suomalainenkin vainaja oli joukossa.


Asemapaikkamme oli vajaa parikymmentä kilometriä Rovaniemeltä etelään. Tietä oli tuhottu täysin ainakin kilometri. Valtavia räjähdyskuoppia oli tien paikalla ja alue oli laajalti miinoitettu korjausten estämiseksi. Ykkösjaoksen vaunun kulkiessa tietyöalueen reunaa ja kersantti Sarolan näyttäessä sille tietä vain vajaan metrin päässä pioneerien puhdistamasta urasta hän astui polkumiinaan. Vasen jalka meni kokonaan poikki nilkan yläpuolelta ja lisäksi hän sai sirpaleen silmäänsä. Kohta tämän jälkeen kuului uusi räjähdys. Kolmesta tukkia kantaneesta pioneerista yksi menetti jalkansa ja kaksi haavoittui lievemmin. Siihen mennessä oli tietyömaalla mennyt miinaan jo yli kolmekymmentä miestä. Yksi JU-88 tuli matalalla lentäen suoraan kohti, mutta sai yhdeksästä putkestamme sellaisen tuliryöpyn, että kääntyi jyrkästi kurvaten pois.


Tie- ja siltarummut saatiin sen verran kuntoon, että siirryimme alueen pohjoispuolelle. Iltapäivällä patteri sai käskyn yhden jaoksen lähettämisestä Rovaniemelle Kemijoen etelärannalle suorasuuntaukseen vaientamaan ja häiritsemään saksalaisten piiska- ja konekivääritulta jääkärien lähtiessä ylittämään Kemijokea. Koko tulipatteri kutsuttiin yhteen rivistöön ja ilmoitettiin petterinpäällikölle. Hän antoi lyhyen tilanneselostuksen Jääkäriprikaatin useista koukkauksista, saksalaisten kovasta vastarinnasta ja jääkärien kärsimistä varsin suurista tappioista. Nyt olisi edessä Rovaniemen valtaus, johon aluksi tulisi yksi jaos mukaan. Hän ehdotti jaosjohtajien tikunvetoa, mutta ilmoitin välittömästi, että lähden vapaaehtoisesti, sillä kuitenkinhan vetäisin pitkän tikun kuten aina. Sain itse valita mieheni ja pyysin, että vapaaehtoiset astuisivat kolme askelta eteen rivistä. Lähes koko porukkani ryntäsi heti esiin. Takaa kuului purnausta: Miksi Häkkisen porukka aina pääsee lähtemään. Ajatellaanpa tilannetta. Sotaa oli käyty kolme vuotta, miehet olivat olleet jo varmoja siviiliin pääsystä ja lähteneet mukisten saksalaisia vastaan. Oli odotettavissa ehkä patterin vaarallisin tehtävä... ja kuitenkin lähdettiin vapaaehtoisina. Tämä kuvannee yksikkömme hyvää taistelumoraalia vielä tässäkin tilanteessa ja myös voimakasta yhteenkuulumisen tunnetta.


Varustauduimme huolella tehtävään. Tarkistimme tähtäimet suorasuuntausta varten ja otimme mukaamme käsiaseet, riittävästi ammuksia, lapiot ja muut varusteet. Kemijoen rannassa jätimme vaunut miehistöineen metsän reunaan ja jatkoimme jokipenkkaan. Mukana olivat lisäkseni Eino, Vekke ja Mikko sekä oppaana joku Jääkäriprikaatin upseeri. Vihollinen ampui harvakseltaan tykistöllä ympäriinsä ja konekiväärillä pitkin joen rantaa. Oli liikuttava kyyryssä, sillä luodit pyyhkivät jatkuvasti päiden yli. Penkassa oli pari kaatunutta, jotka olivat kulkeneet liian pystyssä. Läksimme kulkemaan pitkin joen rantaa etsien JP 5:n komentopaikkaa. Saatuamme siitä tiedon aioimme oikaista suoraa polkua pitkin, mutta meitä neuvottiin ehdottomasti kiertämään kumpareen takaa, jos haluamme säilyä hengissä. Juuri silloin illan pimetessä tulipalot Rovaniemellä lisääntyivät ja koko pohjoinen taivas oli punaisena. Yhtäkkiä kuului pari valtavaa räjähdystä, kun Pohjanhovi ja kirkko kohosivat valtavina tulipatsaina ilmaan. Mieleeni on aivan erikoisesti jäänyt, kun kirkon kupoli nousi lähes ehjänä säkenöiden taivaalle ja palava risti kaartui pudoten kohti maata. Koko Rovaniemi oli nyt tulessa. Näky oli valtavan juhlallinen ja samalla synkkä. Oli selvää, että saksalaiset olivat lähdössä Rovaniemeltä ja aamuksi ajoitettu hyökkäys tulisi helpoksi. Jatkoimme matkaa ja löysimme pataljoonan komentopaikan ehjäksi jääneen talon kellarista joen rannalta. Komentaja sanoi meille leikkisästi, että jaos voisi tulla ampumaan joen yli Rovaniemen kivijalkoja, muuta kun ei enää ollut jäljellä.


Jaokseen palatessamme löysimme tien viereltä saksalaisten jättämän suuren lihasäilykepurkkivaraston. Otimme mukaan rautaisannoksen, mutta jaoksesta tehtiin uusi haku, jonka tuloksena meille kertyi yli sata purkkia. Jo aikaisemmin olimme löytäneet muutaman purkin aivan oikeaa kahvia. Yö kuluikin sitten nuotiotulilla mukavasti. Illalla kiihtynyt saksalaisten tykistötuli hiljeni vähitellen, mutta Rovaniemen rauniot paloivat jatkuvasti. Aamulla 17. lokakuuta jaos ajoi asemiin Purosillan länsipuolelle poltetun pesulan viereen. Pioneerit tutkivat sentään tien suurinpiirtein ennen ajoamme. Lähellä ollut hyvä korsusauna pantiin lämpiämään. Ennen saunaa kävimme Ossi Rämeen kanssa kiertämässä etelärannan alueen. Kaikki rakennukset olivat enemmän tai vähemmän rikkoontuneet ja siivottomassa kunnossa. Kemijoen yli johtanut rautatiesilta oli räjäytetty monesta kohdasta ja veturi oli ajettu räjäytysmonttuun. Puolelta päivin sauna oli valmiina ja pesimme pois monen vuorokauden noet. Tietysti myös uimme Kemijoessa. Iltapäivällä suotelimme veneellä Kemijoen yli Rovaniemen keskustaan. Sairaala oli ainoa pystyyn jäänyt rakennus, sekin osittain räjäytettynä. Kiertelimme myös parakkeja ja kellareita mitään erikoista löytämättä. Koko kauppala oli savuavana sora- ja tuhkaläjänä, entiset kadut täynnä kiven- ja betoninlohkareita sekä palaneita hirrenpätkiä. Päivän kuluessa räjähti ainakin kymmenen miinaa. Eteläranta näytti olevan miinoittamaton.


Yöllä saivat pioneerit jo puron yli johtavan sillan valmiiksi ja siirryimme heti puolenyön jälkeen viisi kilometriä itään lossauspaikalle. Epäilimme vähän sillan kestävyyttä, mutta lankkujen natistessa ja paukkuessa pääsimme kuitenkin yli. Kemijoen yli vietiin joukkoja ja kalustoa kolmen syöksyveneen työntämällä ponttoonilautalla. Jäimme pariksi päiväksi suojaamaan tätä ylityspaikkaa. Ensimmäinen toiveeni toteutui, kun kiipesimme Pekan kanssa Ounasvaaralle ja katselimme jylhiä vaaramaisemia. Pudotin sillä reissulla hienon lentokoneen romusta tehdyn puukkoni. Seuraavana päivänä kävin sitä etsimässä, mutta turhaan. Pekan ja Teemun kanssa teimme veneellä vielä uuden löytöretken Rovaniemelle ja kiertelimme uteliaisuuttamme taaskin sairaalassa ja muissa rakennuksissa. Päiväkirjassani on maininta, että kokeilin illalla helvetinkonetta. Muistikuvaa minulla ei siitä ole, mutta saattoihan se olla saksalaisilta löydetty kytkinkello, jonka toimintaa kokeilin sähkönallilla ja rotulilla.


Kemijoen ylitys tapahtui osaltamme 20. lokakuuta. Vaunu kerrallaan kuljetettiin varovasti yli, sillä ponttoonit olivat kuuden tonnin kantoisia ja vaunumme painoivat varusteineen lähes kaksikymmentä tonnia. Kaikki sujui hyvin, kunnes viimeisen vaunun lähestyttäessä rantaa ponttooni alkoi upota. Panssarikuski ei tästä häkeltynyt, vaan ajoi vaunun ponttoonin uponneen keulan yli matalaan veteen ja siitä vesi roiskuen rannalle.


Jaos lähti välittömästi marssille kohti Sodankylää. Tie oli aluksi hyvää sen noustessa ensimmäisille vaaroille, mutta se oli säännöllisesti räjäytetty poikki vähintään pari kertaa kilometrillä ja kaikki sillat ja rummut oli tuhottu. Räjäytettyjen kapeikkojen jälkeen ja sivulle oli aina sijoitettu panssarimiinoja. Edessä kulkeneet pioneerit olivat tarkistaneet vain keskitien. Vikajärven risteyksen jälkeen pohjoiseen menevä liikenne vilkastui, sillä kaakosta edenneet joukot jatkoivat samaa tietä. Edellemme oli ehtinyt myös kuorma-autoja ja tykistöä. Lyhyen matkan sisällä olivat kuorma-auto, vetovaunu ja kenttätykki ajaneet miinaan ja tuhoutuneet.


Saavutimme jalkaväkiporukan, joka tien laidasta laitaan hoippuen marssi eteenpäin miinoista välittämättä. He olivat Vikan asemalta löytäneet suuren saksalaisen konjakkivaraston ja tyhjentelivät sitä marssin kuluessa. Tyhjiä pulloja näkyi tuon tuostakin tien varsilla. Varastoa kuitenkin riitti, sillä meillekin tarjottiin auliisti pulloja. Niiden sijoittaminen entisestään ylipakattuun vaunuun oli vähän vaikeaa. Seurauksena olikin, että aina tykkitornia käännettäessä kuului pullojen kolinaa. Pienet lämmikkeet tekivät kuitenkin olon mukavammaksi, sillä muutaman asteen pakkasessa panssarivaunun päällä istuessa tahtoi tulla pakostakin vilu. Itse istuin tavallisesti hajareisin tykinputken päällä tietä tarkkaillen ja antaen ohjeita kuskille, jonka näkökenttä alhaalta oli paljon rajoittuneempi.


Matka jatkui verkkaisesti. Eräässä tien räjäytyspaikassa saavutimme edessä ajaneen kuorma-auton, joka lähti ohittamaan ehkä mutaan juuttunutta Zündapp sivuvaunullista moottoripyörää. Heti vähän raiteista sivuun ajettuaan täjähti panssarimiina auton etupyörän alla. Auto viskautui keskitielle tönäisten hieman meitäkin. Auton moottori lensi moottoripyörän päälle siinä istuneen luutnantin syliin. Auton astinlaudalla seissyt jääkäri lensi kymmenen metriä pudoten vaunumme sivulle. Mieheltä olivat molemmat jalat poikki, vatsa auki ja selässäkin sirpaleita. Hän hengitti jonkin aikaa, mutta katsoimme sitomisen tarpeettomaksi. Moottoripyörässä olleet haavoittuivat lievästi, mutta autokopissa olleet säilyivät lähes vammoitta. Puskimme vaunullamme kuorma-auton tien sivuun ja jatkoimme matkaamme. Tuo oli meille toistaiseksi järkyttävin miinakokemus, eikä ihme, että ainakin muutama avattu konjakkipullo lensi vaivihkaa tiensivuun.


Iltapäivällä jouduimme Seipäjoella odottamaan sillan korjaamista pari tuntia, saimme bensatäydennystä ja taas jatkoimme matkaa kohti Sodankylää. Jaokseni ajoi edelleen ensimmäisenä 'miinanlaukaisijana'. Meillä alkoi olla jo rutiinia. Vaikka oli satanut vähän lunta, näkyivät viimeiset ajourat riittävän selvästi. Saksalaiset eivät olleet nähtävästi ehtineet enää miinoittaa omia jälkiään, vaan kaikki miinat olivat enemmän tai vähemmän raiteiden sivussa. Tarkka raiteissa pysyminen oli siten elinehto. Jokainen epäillyttävä kohouma tiessä joko tunnusteltiin piikkikepillä tai varovasti kierrettiin. Loppumatkalla oli muutama Zündapp mennyt miinaan, jolloin mm lääkintäkapteeni Huttunen oli menettänyt jalkansa. Autoja tai muita raskaita ajoneuvoja ei edessämme liene liikkunut.


Tätä kohtaa kirjoittaessani sattui useita kertoja aikaisemminkin, että kyseisen henkilön nimi näkyi lehdessä. Helsingin Sanomien kuolleita palstalla oli 18. tammikuuta 1995 kirjoitus lääkintämajuri Aarne Huttusesta. Hän oli syntynyt Petroskoissa 1908, Lapin sodassa hän haavoittui vakavasti panssarimiinan räjähtäessä häntä kuljettaneen moottoripyörän alla. Eläkkeelle hän jäi Savon prikaatin sotilasylilääkärinä 1969. Hän kuoli 1994 joulukuussa.


Saavuimme Sodankylän etelälaitaan iltakymmenen maissa. Kylä oli vallattu samana aamuna kiivaiden taistelujen jälkeen. Jeesiöjoen rautasillan olivat saksalaiset räjäyttäneet varhain aamulla. Me pysähdyimme asemiin sillan eteläpuolelle, kun eteenpäin pääsyä ei ollut. Toiset jaokset saapuivat paikalle puolenyön seutuvilla. Heilläkin oli miinakokemuksia, sillä ohittaessaan hevosajoneuvoa se oli mennyt miinaan hevosen ajomiehineen tuhoutuessa. Aamulla 21. lokakuuta sijoituimme järjestelmällisemmin levittyen joen eteläpuolelle asemiin. Piti tietysti Pekan kanssa käydä joen toisella puolella tutustumassa entiseen Sodankylään. Se oli perusteellisesti poltettu ja hävitetty. Vain kirkko ja kymmenkunta taloa oli jäljellä. Mitään erikoista ei sattunut silmiimme. Sentään erään poltetun talon kellarista löysimme joukon kirjoja, joista muutamia otimme luettavaksi. Myöhemmin selvisi, että talossa oli asunut Sodankylän nimismies. Kirkko oli kohtalaisen siisti, vain ikkunat olivat rikkoontuneet. Kun urut olivat kunnossa ja sain jonkun polkemaan, soitin niillä muutaman virren heikolla taidollani. Varmaan kuitenkin ensimmäiset soinnit valtauksen jälkeen. Muutamaa päivää myöhemmin kävimme Veken kanssa soittelemassa enemmän ja taisi siinä jokin rallikin tulla uruista ulos.


Ehdimme sopivasti takaisin patteriin, kun Lagus ajoi maastoautolla paikalle. Hän komensi patterin heti töihin, aivan oikein tällä kertaa. Osa miehistä läksi siivoamaan esikunnaksi varattua taloa ja muut ryhtyivät auttamaan pioneereja sillan ja lossin rakentamisessa. Pienemmät puut kaadoimme vaunulla reilusti nurin ajaen, suuremmat vedimme ketjuja käyttäen nurin ja raahasimme ne vaunulla sillankorvaan, missä ne katkottiin ja juntattiin veteen.


Ilta oli kahdella tapaa muistorikas. Oli tähtikirkas yö ja pakkasta viitisentoista astetta. Keitimme porukalla saikkaa nuotion ääressä. Ryhdyin katselemaan kellarista ottamiani kirjoja ja ensimmäiseksi V A Koskenniemen Koottuja runoja. Olin aikaisemmin lukenut jonkin verran Sarkiaa, mutta näissä oloissa ja tunnelmissa syvennyin ja innostuin Koskenniemeen niin, että kirjoitin sotapäiväkirjaani muistiin kaksi runoa: Chrsanthemum ja Vanha syyslaulu. Aioin palauttaa kirjan nimismiehen kellariin, mutta Vekke arveli, ettei se siellä kuitenkaan nimismiehen tuloon saakka säily. Niin se jäi minulle ja on edelleen kirjahyllyssäni muiden runokirjojen joukossa. Istuimme siis nuotion ääressä, kun yhtäkkiä räjähti. Nuotion kohdalle jäi syvä monttu, kekäleet ja hiilet kiiluivat laajalti ympärillä. Olimme naamat mustina, mutta kukaan ei kummemmin loukkaantunut. Pahinta oli, että ympärillä olleet teltat olivat täynnä reikiä ja pakkanen vain kiristyi. Vaunujen pressuista löytyi apua. Mysteeriksi jäi, miten miina tai muu räjähde oli päässyt nuotioon. Joko se oli kaivettu nuotiopaikan alle tai se oli piiloitettu halkoihin, joita varovasti keräilimme ympäristöstä.


Jeesiöjoen ylityspaikka, lossi sillanpätkineen valmistui 22. lokakuuta. Junkers kävi tiedustelulennolla ja sai tuliryöpyn vastaansa. Odotimme ylipääsyä, mutta joku liikennettä valvova Petramaa piti muiden pääsyä tärkeämpänä ja vasta kahden päivän päästä ylitimme joen ja siirryimme asemiin kilometrin verran joen pohjoispuolelle Sodankylän laidalle. Siellä pidettiin koko patterille puhuttelu. Vekke ja minä saimme 3. luokan sekä Pekka ja Mikko 4. luokan vapaudenristit. Parikymmentä patterin miehistä sai vapaudenmitali 1. tai 2. Siviiliin lähtöä pani ounastelemaan myös se, että alettiin puuhata aseveliyhdistysten perustamista.


Pekan kanssa jatkoimme tarkastusmatkojamme. Kiertelimme joen rantaa ja huomasimme veden alle upotetun ajoneuvoja, polkupyöriä ja kaikenlaista kamaa. Poimimme saksalaisten varaston jätteistä rotulipötköjä kaiken varalta. Teimme myös kävelymatkan läheiselle saksalaisten käytössä olleelle lentokentälle, vaikka miinoista oli kovasti varoitettukin. Piikkipääkepeillä koitellen ja epäilyttäviä paikkoja kiertäen kolusimme lentokentän reunoja ja parakin raunioita. Vähiin jäivät kuitenkin löytymiset: laatikko sikareita, kumpikaan ei polttanut, sekä yhtä ja toista pientä kamaa. Kunnon kohottamiseksi aloin taas lenkkeillä. Laineen, joka ei ollut jaoksestani, kanssa tein yhtenä päivänä 15 ja toisena päivänä 20 kilometrin lenkin poropolkuja juosten. Pojat kävivät joella kokeilemassa pioneerionkea ja illalla söimme hiillostettua kalaa, liekö ollut harria, siikaa vai taimenta.


Nyt alkoi epätietoisuuden ja huhujen kausi. Samalla kun 6. Divisioonan joukkoja alkoi marssia etelään, kerrottiin kaikenlaista: aselepo saksalaisten kanssa tai suomalaiset joukot Norjaan saakka, aselepo liittolaisten ja saksalaisten välille, Suomelle vuoden 1939 rajat, kaikki reserviläiset siviiliin. Minut määrättiin kirjoittamaan patterin toimintakertomusta, mutta kun riittävästi purnasin, se peruttiin. Kotiuttamistoimiin oli patterissakin ryhdytty, mm varusteita oli jo luovutettu pois, kun 31. lokuuta vasten yöllä lähetti toi yhtäkkiä käskyn: Patteri etenee heti Jäämerentietä Jääkäriprikaatin yhteyteen suojaten sen hyökkäystä. Tilanne oli patterissa seuraavanlainen, ammukset oli toimitettu jo Kemiin, mukana oli vain sen verran kuin omiin vaunuihin sopi. Kypärät ja pioneerivälineet oli luovutettu pois. Mikko Korpijaakko oli komennuskunnan kanssa Ristiinassa selvittämässä varastointikysymystä. Ossi Räme ja Teemu Salonen olivat Kemissä hakemassa täydennysmiehiä, Vekke Tuominen oli lomalla isänsä sairauden takia. Koko tulipatterissa oli paikalla vain kaksi upseeria, Pekka Ruokonen ja minä. Kävelin prikaatin komentopaikkaan ja selitin tilanteen. Minulle vastattiin lakoonisesti, että patteri lähtee heti marssille eteenpäin. Siis sittenkin varsinaiseen Lappiin, vaikka vähän epäilytti ja pelottikin.


Aamuyöstä 1. marraskuuta läksimme liikkeelle kohti pohjoista. Aluksi maisemat olivat samanlaiset kuin aikaisemminkin: soita, jänkiä ja kitukasvuista metsää, kylät poltettu perusteellisesti, tietä räjäytetty vähän päästä ja miinoja kaikkialla. Kitisen yli päästiin nopeasti ponttoonilautalla. Ilma alkoi kylmetä. Pakkanen yltyi ja lunta tuprutti päin kasvoja istuessani putken päällä. Ylitettyämme Lohijoen tuhotun rummun maasto muuttui vaihtelevammaksi ja kerran ajaessamme alamäkeä taivas selkeni hetkeksi ja aurinko pilkahti näkyviin. Katseeni osui ensimmäiseen tunturiin, kirkaan valkea, kalju huippu, jota myrskypilvet kiersivät peittäen sen ajoittain näkymästä. Kavullisuusraja erottui rinteessä selvästi. Tuo näky yksin oli uhrausten arvoinen, tunsin. Matkaa jatkettaessa tuli näkyviin jo useita tuntureita tien oikealla puolella, eräs niistä oli toisia juhlallisempi ja minulle tuli ääretön halu päästä sinne ylös edes kerran.


Vuotsossa pidimme lyhyen tauon paikassa, jossa jääkäri oli laukaissut hyppymiinan pahoin seurauksin. Hyppymiina oli saksalaisten pirullinen polkumiina. Kun sen päälle astui, se hyppäsi metrin parin korkeudelle ja räjähti siinä singoten kymmeniä fortunapallon kokoisia kuulia joka puolelle ja saattoi haavoittaa useita miehiä samalla kertaa. Lyhyen nuotiolla lämmittelyn jälkeen jatkoimme matkaa ja aloimme vähitellen katsella sopivia asemapaikkoja. Jossakin näillä main oli yksi talo jätetty polttamatta ja ihastuimme ajatuksesta, että saisimme yhdeksi yöksi lämpimän kortteerin. Pysäytimme vaunumme ja innoikkaimmat juoksivat jo ulko-ovea kohti, kun joku meistä tajusi yhtäkkiä vaaran ja huusi poikia pysähtymään. Kiipesimme katsomaan ikkunasta tupaan, jolloin saksalaisten koiruus selvisi, oven kahvasta oli kireälle vedetty rautalanka suoraan leivinuunissa olevan parinsadan kilon lentopommin sytyttimeen. Siinä oli taas joidenkin hengenlähtö lähellä. Hiivimme verkkaisesti vaunuille ja jatkoimme matkaa.


Erään pohjoiseen päin viettävän rinteen kohdalla Eino Honkanen, joka nyt seurasi tulipatteria, ilmoitti patterin jäävän tähän asemiin. Ajoimme matalaa metsää kasvavaan rinteeseen. Edessä oli vihollisen laaja räjäytysalue, josta olisimme kyllä päässeet kiertäen läpi. Saksalaiset olivat lähteneet tästä vajaa vuorokausi sitten. Joku perässä tulleista suomalaisjoukoista oli laukaissut hyppymiinan, jolloin kaksi oli kuollut ja viisi haavoittunut. Me pääsimme onnellisesti asemiin. Nuotiopuita kerätessä nähtiin ensimmäiseksi räjäytetyt puhelinpylväät, mutta nyt varovaisuus voitti. Havaitsimme lumen alta pylvään vierellä pienen kohouman. Kilpailimme tarkkuusheitossa ja joku sai kiven osumaan siihen. Laatikkomiina räjähti tehden pylväästä päreitä. Onneksi se ei ollut hyppymiina, sillä olimme varsin lähellä räjähdyspaikkaa.


Tankavaaran tuntumasta kohti siviiliä


Yö oli reikäisissä teltoissa varsin kylmä. Pakkasta lie ollut yli kaksikymmentä astetta. Aamulla 2. marraskuuta huollettiin ensin vaunut ja tykit, mutta sitten ei minua enää pidätellyt mikään: tunturiin. Läksin Niemisen, Bergiuksen ja Peltomaan kanssa matkaan. Kuljimme saksalaisten puoleksi poltetun suurenrastoalueen kautta kulkevaa tietä, joka nousi vähitellen suurimman tunturin juurelle saakka. Sama tie vie nyt Tankavaaran kultamuseoon, luulisin. Oikaisimme suoraan ylös, metsä loppui, tuli vaivaiskoivu- ja jäkälärinne ja lopulta pelkkää liusketta ja kivikkoa, rakkaa. Näköalat olivat valtavat meille ensi kertaa tunturiin kiipeäville. Tosin viima oli kova ja lunta pyryttävät pilvet peittivät ajoittain näkyvyyden ja osaksi kulkivat alapuolellamme tunturin rinteitä pyyhkien. Pohjoisessa laajan suoalueen takana nousivat Saariselän tunturit jatkuen itään kymmenien kilometrien päähän. Kaunispään etelärinteellä, jossa tie kiemurteli siihen aikaan vielä aivan tunturin päälle, saksalaiset pitivät asemiaan. Sieltä kuului taukoamaton tykkituli, mahdollisesti myös venäläisten tykistö oli toiminnassa heidän lähestyessään idästä kohti Ivaloa. Kaakossa näkyi kaksi komeaa tunturinhuippua, jotka myöhemmin totesin Nattasiksi, saamenkieltä, suomeksi rinnat.


Laskeuduimme tunturista, Tankavaara 467 metriä, toista tietä huippujen väliseen painaumaan. Siellä oli saksalaisilla ollut 88 mm:n it.patteri. Hylsyistä päätellen se oli ampunut paljon ja lähtenyt viime tingassa pois. Jäljellä oli neljä räjäytettyä tykinputkea, joissa jokaisessa oli yhdeksän sinistä viivaa pudotusten tai muiden osumien merkiksi. Näihin aikoihin kuulimme kaksi kovaa räjähdystä. Myöhemmin saimme tietää, että ainakin yksi kuorma-auto oli ajanut miinaan. Palatessamme tarkistimme vielä saksalaisten majoitusaluetta. Sieltä löytyi yhtä ja toista, mm panostettu kenttäkeittiö, joka oli jäänyt räjähtämättä. Mukava oli palata patteriin valmiille hernerokalle. Äskeiset näkymät mielessäni päätin jo silloin, että Lappiin vielä palaan. Ensimmäisen kerran sen tein vuonna 1950 ja sitten joskus 60-luvulla kävin vaimoni Inkerin ja poikani Unton kanssa samalla huipulla ja otimme kuvan samasta kohdasta kuin tuolla ensimmäisellä reissulla, josta minulla on kolme kuvaa jäljellä Erkki Niemisen kameralla otettuna. Viimeiset kuvat ne olivatkin hänestä, sillä hän kuoli muutaman päivän päästä Rovaniemellä onnettomien sattumien seurauksena.


Vielä samana päivänä läksin Pekan kanssa saksalaisten varastoalueelle penkomaan vähän tarkemmin maastoa. Löysimme karamelleja, shakkinappuloita ja muuta pientä, mutta edessä olevia vaaran vuosia ajatellen ja etenkin, kun suojeluskunta oli lakkautettu, täytimme aikoinaan Nurmoilasta Hentuselta perimäni matka-arkun erilaisilla tarvikkeilla, kuten sytyttimillä, nalleilla, sytytyslangalla, patruunoilla, käsikranaateilla ja rotuulilla. Kenellekään emme puhuneet asiasta, mutta sijoitimme arkun viimeisen töpinäauton perälle. Kun olimme tulossa patteriin, kuului taas voimakas räjähdys. Joku lensi ilmaan mennessään miinoitettuun korsuun. Me katsoimme sitä jo tullessamme ja huomasimme syötin liian selvästi: siisti korsu, jonka pöydälle oli pantu puolikas leipää. Ja sitten, vielä samana päivänä patterinpäällikkö Eino Honkanen ilmoitti, että nyt lopulta käännymme etelään ja siviiliin. Pakkaus tapahtui ennennäkemättömän ripeästi. Pääsimme nopeasti jokien ja lossien yli ja vielä samana päivänä saavuimme Sodankylään. Heti aamusta kiireinen vaunuhuolto ja sitten marssille kohti Rovaniemeä. Kerran pökkäsimme vahingossa edessä seisonutta kuorma-autoa niin, että tykin putki meni 15 senttiä taaksepäin ja ase virittyi, patruuna ei kuitenkaan mennyt putkeen eikä ase lauennut. Oli taas onnea matkassa. Ensimmäiset Panssariprikaatin sotkat tulivat vastaan jossakin Sodankylän jälkeen. Kaksi ensimmäistä oli mennyt miinaan ja miehet haavoittuneet. Olimme itse ajaneet tätä ennen jo ehkä 500 kilometriä ajamatta yhteenkään miinaan. Toivotimme heille onnea ja ennen kaikkea viisautta, jonka jotenkin olimme omaksuneet. Niin ainakin kuvittelimme kaikkien kokemustemme jälkeen. Saavuimme Rovaniemelle 3. marraskuuta. Aluksi luvattiin pikaista etelään lähtöä, mutta kohta selvisi, että voisi viedä vielä kaksikin viikkoa, ennen kuin meidän vuoromme tulisi. Kymmenkunta sotkaa lähti marssimaan kohti pohjoista.


Majoituimme telttoihin Rovaniemen koillislaidalle. Satoi vaihteeksi vettä, joka kasteli teltat myös sisältä ja alustasta. Oli varusteiden kunnostamista ja inventointia. Illalla 6. marraskuuta alkoi suuri osa patterin miehistä humaltua ja meteli oli melkoinen, enkä saanut miehiä mitenkään hillityksi. Selvisi, että muutama mies oli saanut Poltt.T.P:stä pihistetyksi aqvaviittipulloja vetämällä niitä lukitun varaston oven alitse. Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt, vaan kaksi porukkaa lähti uudelle hakureissulle, toiset asentaja-autolla, toiset jalan. Suunnitelmana oli, että silläaikaa, kun toiset jututtavat rakennuksen sisällä olleita myyjiä, toiset murtautuvat varastoon, ottavat viinat ja ajavat autolla nopeasti pois. Tilanne sotkeutui, kun paikalle sattui nuori vänrikki samoissa asioissa ja istuutui auton koppiin, eikä häntä saatu sieltä ulos. Oli jonkinlaista humalaisten kärhämää, kun pimeässä kuului viisi pistoolin tai konepistoolin laukausta. Kaksi luotia osui pihalla seisoneeseen kersantti Erkki Niemiseen, toinen käteen ja toinen vatsaan. Tämän jälkeen vänrikki lyötiin puoli tajuttomaksi ja saatiin pois autosta sekä Nieminen autoon. Auton tultua patteriin läksin Timosen kanssa viemään Niemistä sotasairaalaan. Jouduimme käyttämään lossia, joka tietysti vei kosolti aikaa. Sairaalassa oli käynnissä leikkaus, jossa eräältä miinaan menneeltä katkaistiin jalka reidestä poikki. Sen jälkeen Nieminen pääsi leikkauspöydälle. Lääkärinä oli sama mies, joka Oulussa oli ommellut otsani.


Patteriin palattuamme olivat kuulustelut täydessä käynnissä. Tilanne oli mahdollisimman sekava. Epäiltynä olivat ainakin vänrikki ja omat miehet. Oli myös mahdollista, että ampujana oli joku täysin ulkopuolinen. Vein kahinaan osallistuneet majuri Tuorin komentopaikkaan, jossa sotapoliisit suorittivat kuulustelut. Itse kävin vielä yöllä ampumapaikalla ja löysin pihalta kompassin ja neljä yhdeksän millin hylsyä, jotka voivat olla joko Suomi-pistoolista tai konepistoolista. Vähitellen eniten epäillyksi tuli töpinästä oleva autonkuljettaja, jolla oli sekä pistooli että auton kopissa roikkuva konepistooli. Ensimmäinen tarkastus näytti, ettei kummallakaan ollut ammuttu, sillä piippujen sisus oli paksun pölyn peitossa. Mutta sotapoliisitpa huomasivat, että konepistoolilla oli ammuttu ja sen jälkeen työnnetty pölyä piippuun. Vänrikki oli myös kuulusteltavana silmä umpeen muurautuneena. Hän vain kehui nauraen, että olipa ollut kunnon isku. Seuraavana päivänä autossa mukana olleet kertoivat autonkuljettajan ampuneen laukaukset konepistoolilla. Hänellä oli tarkoituksena vain pelotella, mutta pimeässä ampui liian alas ja osui kaveriinsa, jota ei pimeällä pihalla nähnyt. En muista koskaan kuulleeni tuomion suuruutta, sillä se määrättiin vasta sotaoikeudessa. En kuitenkaan mainitse tässä ampujan enkä toisten osallisten nimiä.


Kävimme Pekan kanssa joka päivä katsomassa Niemistä. Välillä hän voi jo vähän paremmin ja juttelin hänen kanssaan varusteista ja kotiin lähetettävistä tavaroista. Mutta sitten tilanne huononi ja hän kuoli 10. marrakuuta. Oli raskasta kirjoittaa Erkki Niemisen vanhemmille Mikkeliin tapahtumasta. Hän oli ollut tykinjohtajanani jo aivan jatkosodan alkuvaiheista alkaen ja sitten taas vaununjohtajana tultuani Panssariit.patteriin. Hän oli reilu, pelkäämätön ja tunnollinen, joskin hieman purnasi silloin tällöin turhanpäiväisiksi kokemiaan käskyjä. Hänen vanhemmilleen oli käsittämätöntä, miten näin voi tapahtua koko sodan kestämisen ja terveenä säilymisen jälkeen. Jouduinkin kirjoittamaan vanhemmille usean kerran ja vielä siviilissä olin heihin yhteydessä puhelimitse.


Eräältä sairaalakäynniltä tullessa huomasi Österlund Rali minut ikkunasta ja kutsui sisään. Jutustelu jatkui vielä illalla präiskäleiden ja ehkä vähän väkevämpienkin parissa. Olimme olleet luokkatovereita Lappeenrannan lyseossa, kunnes hän tuplasi jonkin luokan. Liekö ollut vuoden päästä tuosta tapaamisesta, kun hänet löydettiin kuolleena Lappeenrannan lähistöltä eräästä ladosta. Tapaus ei liene koskaan täysin selvinnyt.


Nyt kuitenkin alkoivat kotiuttamispuuhat vähitellen eduistyä. Pekka Ruokonen lähti siviiliin 10%:n invaliditeetin vuoksi. Hän palellutti varpaansa jääkärijoukoissa ollessaan jossakin Poventsan suunnalla 1941 ja siirrettiin ilmatorjuntaan. - Kerran oltiin jo lähes lähdössä, mutta Kemijoen tulvien ja tien katkeamisen vuoksi jäätiin vielä odottamaan. Vihdoin 11. marraskuuta ilmoitettiin, että patteri alistettiin kotiuttamista varten Panssariprikaatille ja marssi Kemin kautta Ouluun alkoi aamulla varhain. Oli tavallaan omalaatuista, että kun pohjoiseen mennessä vaunut ja autot reistailivat vähän päästä, ne toimivat nyt moitteettomasti, vaikka kilometrejä oli kertynyt Vuotsosta lähdettyä jo satoja. Tosin jaokseni ensimmäisestä vaunusta irtosi vetokoukku ja Gustlow-tykki oli jätettävä tien penkkaan toisten kuljetettavaksi. Iltapäivällä saavuimme Kemiin ja jouduimme odottamaan Kemijoen pohjoisrannalla, kun silta oli purettu valtavan tukkiruuhkan selvittämistä varten. Myös ruuhka maantiellä oli melkoinen. Mutkaisen tien takia sivukytkimet kuumenivat ja oli pidettävä tauko aina parinkymmenen kilometrin jälkeen. Ilma alkoin uudelleen viiletä ja oli pakko välillä kävellä tai juosta vaunujen vierellä tai sitten lämmitellä vaunun peräkannella. Toinen vaunumme jäi jälkeen telaketjujen rikkoontumisen vuoksi.


Seuraavana aamuna saavuimme Ouluun vähän yli vuorokauden kestäneen telaketjumarssin jälkeen. Tuo matka 270 kilometriä oli pisin, mitä koskaan Lansdsverk Antilla oli ajettu yhtä mittaa ilman huoltoa. Ajoimme Pikku Berliiniin ja etsimme toisia, mutta ketään emme löytäneet ja majoituimme tyhjään parakkiin. Muona-auto kuuman hernerokan kanssa tuli muutaman tunnin päästä ja sitten Eino Honkanen, joka purnasi meidän kovasta vauhdista, kun ei pysynyt henkilöautollaan mukana. Hän määräsi minut ottamaan yhteyksiä Armeijakunnan esikuntaan ja selvittämään, miten matka jatkuisi. Seuraavana päivänä kävin rautatieupseerin puheilla ja iloksemme meille luvattiin juniin kuormaus jo seuraavana aamuna. Kävin parturissa siistiytymässä ja soitin sairaanhoitajaoppilaalle, moukulle. Hän oli juuri lähdössä yököksi ja niin se tapaaminen taaskin jäi. Sanottiin kaihoisasti Näkemiin, vakkei se koskaan toteutunutkaan.


Viimeinen kello viiden herätys ja tee olivat 14. marraskuuta. Jo puolen päivän jälkeen siviilijuna lähti kohti etelää. Majoituimme härkävaunuihin, joissa leppoisasti juttelimme ja laulelimme. Haapamäellä oli sentään kymmenen tunnin odotus ja Tampereelle saavuimme reilun kahden vuorikauden jälkeen. Sisareni Viena kävi asemalla minua tapaamassa. Illalla myöhään olimme jo Hämeenlinnassa ja aamulla ajoimme Linnankasarmille. Alkoi aseiden ja vaunujen puhdistus ja sotavarustekirjojen kuntoonlaittoa parin päivän ajan. Sentään jo toisena iltana soitin ja menin tapaamaan opettajaseminaarilaista, jonka kanssa olin ollut kirjeenvaihdossa saatuani Sisko Nissiltä osoitteen joskus keväällä. Menimme tapaamaan Siskoa, joka oli oikein sydämellinen ja toi taas elävästi mieleen Unton. Enempää siitä ei kehittynyt, sillä siviili ja opiskelu veivät kaikki ajatukseni. Aseet tarkastettiin 19. marraskuuta ja sotilaskodissa oli samana päivänä lähtökahvit. Siellä luettiin myös Laguksen viimeinen päiväkäsky: Täyttäkää nytkin velvollisuutenne viimeistä piirtoa myöten, Eläköönhuuoto Panssaridivisioonalle.


Osa porukasta pääsi jo lähtemään, mutta itse jouduin vielä inventointipuuhiin ja selvittelemään papereita. Vihdoin 22. marraskuuta luovutimme vaunut Parolaan. Siellä olivat jo kaikki rynnäkkötykit suorassa rivissä. Seurasi viimeisten paperien ja sotapäiväkirjojen luovutus, hyvästit vielä paikalla olleille ja kiireellä asemalle. Poikkesi matkalla Helsinkiin ja ilmoittauduin Polille. Sitten vasta jatkoin junalla Mikkeliin ja kasarmille, josta sain siviililitterat. Pasin Lassen ja Salon Topin kanssa tulimme linja-autolla Lappeenrantaan. Kotona siviilissä olin 24. marraskuuta illalla yli viisi vuotta kestäneen sotimisen jälkeen. Tavarat tulivat muutaman päivän päästä ja se asekätkentäarkkukin saapui ehjänä perille ja sijoitin sen liiterin vintille.


Vielä saman iltana päätin sotapäiväkirjani lyhyeen toteamukseen: Yli viiden vuoden jälkeen siviilissä. On ylovoimaista tehdä mitään yhteenvetoa tai tilinpäätöstä. Tunnelmana tällä hetkellä on into yrittää eteenpäin siviilissä, vaikka taival on miltei toivoton ja 'kukat parhaat on kukkia surun'. Suru on toistaiseksi elämäni perussävel, muistot, jotka liittyvät ystäviini ja kaikkeen menneeseen. En ole katkera, minun on hyvä olla, minun oli sitä sotaväessä, melkein pelkäsin jotain menettäväni vaihtaessa siviilit ylle. Lämmin kotoinen teltta filosofisin ajatuksin, vaunulla ajaessa pitkin Kannaksen teitä, tunturin rinteitä, Nurmoilan tähtikirkkaat yöt, Rovaniemen nuotiot. Tuota voisi jatkaa pitkälle. - Yhä uudelleen havaitsen, kuinka lujin sitein olin kiintynyt Untoon, yhä tunnen olevani puolinainen ilman häntä.


Muutamia mietteitä puolen vuosisadan jälkeen


Nykyisen elämäntilanteeni taustaa vastaan lienee aiheellista esittää muutama miete kaiken tuon menneen jatkoksi. Asken täytin 75 vuotta, ohitusleikattu sydämeni ja synnynnäinen läppävikani ahdistavat ja kaventavat elämääni. Ehkä juuri siksi koen nuo sotavuosien ajat ihmeellisen tuoreina ja uudelleen elettyinä. Mihinkään yleiseen tarkasteluun tai arviointiin ei nyt ole aihetta. Mutta mitä sota vaikutti omaan elämääni ja lähiympäristööni voisi olla jonkinmoisen pohdiskelun aiheena. Edellä kuvatut kokemukset ja niiden muistot kulkevat jo sellaisenaan aina mukana. Konkreettisiakin vaikutuksia on niillä varmaan ollut.


Ajatellaanpa vähän tuota ajankohtaa ja tilannetta 50-55 vuotta sitten. Olin 18-vuotias lähtiessäni Talvisotaan ja 20-vuotias joutuessani Jatkosotaan johtamaan parikymmentä vuotta vanhempaa porukkaa vaikeissakin tilanteissa. En halua sanoa, että olisin aina onnistunut, mutta mitään katastrofia ei sattunut. Olin 23-vuotiaana mukana Kannaksen taisteluissa ja Lapin sodassa ja vielä silloinkin halusin vaikka henkeni uhalla kokea uusia tilanteita sekä samalla nähdä enemmän ja laajemmin Kannaksen ja Lapin maisemia. Yritin myös jatkuvasti kouluttaa porukkaani ja pitää hyvää mielialaa yllä. Se todistautui parhaimmin ennen Rovaniemen odotettua valtausta, kun koko porukkani oli valmis lähtemään mukaan siinä vaiheessa lähes itsemurhalta tuntuneeseen yritykseen saksalaisten karkoittamiseksi Rovaniemeltä.


Entä jos nykyaikana joku, vaikkapa Unto-poikani olisi joutunut samanikäisenä samoihin tilanteisiin. Kai hän olisi kestänyt ja kasvanut kuten minäkin silloin. Aivan omaehtoisesti en ole kuitenkaan tietäni kulkenut, vaan usein minut on ikäänkuin pakotettu eteenpäin ja ylöspäin, aluksi Helppi ja myöhemmin monet muut. Eräs asia oli kuitenkin myös aina mukana sodan aikana: upseerikoulutus ja 'rähinäremmin'. Kun olkahihnan kiinnitti rintansa yli ja tavallisesti myös pistoolin vyölle, oli se takeena rohkeudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Niin ainakin minä sen koin ja luultavasti yritin myös toteuttaa. Vaikka kuinka sisimmässäni pelkäsin, en sitä näyttänyt rähinäremmin yli. Olin upseeri ja yritin sen myös osoittaa, kuten tuhannet reservin upseerit tuon viiden vuoden aikana. Aivan kaikki eivät sitä kestäneet, mutta monet meistä kestivät ja kestämme yhä. En ollut mikään sotasankari enkä ole käynyt yhtään todella yksilöllistä taistelua. Olen vain kulkenut mukana ja saanut nähdä paljon noita sotatantereita ja omaksunut niistä jotakin itseeni.


Täytynee myöntää, että ilmeinen onnikin on ollut myötä. Pari kertaa olin lomalla, kun jaoksessani miehiä kaatui tai pommeja tuli tykin viereen. Olinhan sentään useimmin paikalla ja aina satuin jäämään pommien tai kranaattien väliin. Tarkoituksella tuskin olen yrittänyt vaaraa välttää, toisinaan sitä jopa etsin, mutta kohtalo oli vain semmoinen minun kohdallani ja on ollut edelleenkin. Täytyy vain elää ja kituuttaa loppuun asti.


Jatkosodan aikana oli neljässä yksikössä jaos- tai joukkueenjohtajana, usein kuitenkin erillisenä tai erillään muista jaoksista. Olimme ainakin sadassa asemapaikassa, useimmin maahan kaivetuissa montuissa. Lähes kaikista myös ammuimme ja laskuissani pääsin 10.000 kranaattiin 40 millin Boforseilla ammuttuina ja pienemmät paukut näiden lisäksi. Alas ammuttujen koneiden määrää on vaikea arvioida, niitä lienee parikymmentä. Lisäksi tulevat panssarivaunut ja bunkkerit. Jonkinlaista kiusaa tuli siten viholliselle aiheutettua, vaikka tärkeintä oli ennalta ehkäisy, muiden joukkojen suojelu ja lentohyökkäysten vetäminen niskaamme, joka sivusta seuranneista tuntui toisinaan hirveältäkin.


Keromukseni pääpaino on ollut näkemissäni ja kokemissani tapahtumissa, jotka ovat liittyneet sotaan, vaikka olenhan toki tuonut jonkin verran tunnelmiakin esiin. Kirjoittamisen mukana olen uudelleen elänyt noita tilanteita, jotka luulin kokonaan unohtaneeni. Varsinkin visuaaliset mielikuvat ovat tulleet voimakkaasti esiin, mutta monet silloiset tunnelataukset vain osaksi ja heikohkosti. Olen hyvin voimakkaasti visuaalisesti kehittynyt, minkä myös testattu kykyprofiilini todistaa. Heti sodan jälkeen aloitin valokuvaharrastuksen, sitten kaitafilmauksen ja lopuksi videokuvauksen. Suurin nautintoni onkin nykyisin katsoa videolle siirrettyjä filmejä ja valokuvia. Sota- ja retkikuvia katsellessani kytkeytyvät niihin senhetkiset tunnelmat ja joskus jopa aistimukset sekä mietteet, jotka juuri silloin pyörivät päässäni. Tuo visuaalinen muisti on ratkaisevasti vaikuttanut muistelmieni syntymiseen ja elävyyteen, jos sellaista sivullinen pystyy edes havaitsemaan.


Henkilökuvausta olen kertomuksessani esittänyt hyvin vähän, mikä esimerkiksi Väinö Linnalla oli tärkein näkökulma. Ei minulla silloin ja tuskin jälkeenkään päin ole ollut riittävästi psykologista silmää tarkkojen huomioiden tekemiseen eikä niiden kuvaamiseen. Ollessani koko Jatkosodan johtajana en myöskään joutunut alaisteni kanssa kovin läheisiin kontakteihin. Se ei johtunut tärkeydestä eikä esimiesasemastani, vaan ujoudestani ja hiljaisuudestani sekä siitä, että suurimman osan ajasta olin majoittunut pienen ryhmän kanssa taktisista syistä. Tämän ryhmän muodostivat tulenjohtoryhmä, viestimiehet tai alipäällystö aina tilanteen mukaan. Miehistö sai siten olla levossa vartiointia ja kuulopäivystystä lukuunottamatta. Johtoportaan päivystys oli periaatteessa jatkuvaa, sillä is.radio ja puhelin olivat aina kuulolla.


Muutamista yksikköjeni miehistä olen jotakin lyhyesti maininnut. Eräät heistä todella leimaantuivat muistiini joidenkin erikoispiirteiden tai tehtävien mukaan, mutta suurinta osaa tuskin muuten muistan kuin kasvonpiirteiltään valokuvien perusteella, joita usein olen kirjoitellessani silmäillyt. Ehkäpä jokunen maininta on tässä vielä kohdallaan. Heti alusta alkaen tuli Mikkelistä jaokseeni kaima-Häkkinen, jonka etunimeä en muista. Aluksi määräsin hänet viesti- tai ampumatarvikeryhmään, mutta pian hän siirtyi lähetikseni. Hän oli pieni, hintelä, kimakalla äänellä sopertava tykkimies, joka kai jo asevelvollisuusaikanaan oli saanut kutsumanimen 'neiti Häkkinen'. Hän tyytyi ja oli innokaskin tehtävässään, keitti tai toi minulle korvikkeet, teet ja ruuat ja kattoi pöydän tarvittaessa vaikkapa ammuslaatikoiden päälle. Hän oli aina avulias ja palveluhaluinen vaikken sitä pyytänytkään.


Rötköstä jo mainitsin vanhan rajan ylityksen yhteydessä. Hän oli jäyhä savitaipalelainen, joka purnasi tilanteen sitä hänen mielestään vaatiessa, mutta teki tehtävänsä kunnolla ja vastuuntuntoisesti. Vähän samaan tyyliin toimi tykkimies Pöyry, mutta kuitenkin hillitymmin ja joustavammin. Yhtään selvästi vasemmistolaista tai kommunistista miestä en porukoistani muista tai he eivät ainakaan esiintyneet niin näkyvästi, että olisin huomannut. Nurmoilan joukkueessani oli muutamia stadin kundeja, joiden täytyi osoittaa olemustaan lomalta myöhästymisenä tai jollakin muulla epäsosiaalisella käytöksellään. Ylimääräisten halkomottien teko toi heidät kuitenkin pian muun joukkueen yhteyteen.


Kaikenkaikkiaan porukkani näyttäneen kertomukseni perusteella varsin värittömältä ja harmaalta, mutta en ole pyrkinytkään kirjoittamaan romaania, vaan tapahtumakuvausta omasta näkökulmastani ja omalla kuivalla tyylilläni. Tapahtumia riitti siihenkin varsin runsaasti.


Viime aikoina on puhuttu ja kirjoitettu paljon sota-ajan aiheuttamista traumoista ja mielenterveyden häiriöistä. Itse en ole näitä tietoisesti kokenut. Tosin kohta sodan jälkeen ponnahdin toisinaan kesken yötä sängystä ylös huutaen: Hälytys pojat. Tästä herättyäni kuulin venäläisen lentokoneen surinaa. Valvontakomission koneet lensivät usein Malmin lentokentältä lähteneinä matalalla Helsingin yli. Untani häiritsivät sellaisten koneiden äänet, jotka olin oppinut sota-aikana kuulemaan. - Usein sota-aikana heräsin teltassani ja suoritin hälytyksen ennen kuin ulkona ollut vartiomies ehti ääneeni reagoimaan.


Rauhan tultua innokas opiskelu sekä filosofian ja runojen harrastus veivät minut niin tyystin mukaansa, etteivät sota-ajan muistot juuri ensinkään tulleet mieleeni. Ehkä myös valoisa mielenlaatuni, joka oli kannustanut minua koko sota-ajan, oli omiaan vähentämään traumaattisia vaikutuksia. Voimakas sodanjälkeinen vasemmistoliike aiheutti harmaan, muistoja himmentäneen aikakauden, vaikkei se saanut hetkeksikään minua mukaansa, vain vaikenemaan. Tämä kirjoitteluni lienee nyt purkanut viimeisetkin mahdolliset patoutumat.


Varsinaisesti sotatoimiin liittymättömiä traagisia tapahtumia sattui kohdalleni Jatkosodan aikana varsin monia. Kaikkia en ole edes kertonut, etteivät vielä mahdollisesti elossa olevat joutuisi loukatuiksi. Kuitenkin yhden lisäyksen voinen tehdä sotien jälkeiseltä ajalta. Olin opiskeluni loppuvaiheissa työssä Pääesikunnan viestiosastossa toimistoinsinöörinä 1949-50. Siellä tein myöskin diplomityöni viestimiesten valinnoista. Virkani puolesta jouduin parin kuukauden väliajoin päivystämään öisin Pääesikunnassa. Eräänä yönä kolmen maissa soi puhelin. Turusta ilmoitettiin, että viimeinen patterinpäällikköni Eino Honkanen oli löydetty toimistohuoneestaan itsemurhan tehneenä. Kirjasin tuon päivystäjän raporttiin.


Näiden yli kolmen vuoden aikana, jolloin olen tätä kertomustani kirjoittanut, on moni muisto kirkastunut ja ikäänkuin alkanut elää uudelleen jopa nykyisessä kodissanikin. Saattaapa muutama esimerkki olla siitä paikallaan. Olohuoneemme kirjahyllyssä on yhdestä puusta veistetty Suomen leijona mukavasti jalustalla seisoen. Se on peräisin Nurmoilasta. Eräänä päivänä tuli porukkaamme venäläinen sotavanki ja halusi vaihtaa puukolla tekemänsä työn muutamaan näkkileipäpalaan. Annoin hänelle reilusti leipää ja molemmat olimme tyytyväisiä. Vanki sai lähteä sotavankileiriltä yksin kävelemään suomalaisen lentokentän alueelle myymään tuotteitaan. Missähän muualla tuo olisi ollut mahdollista.


Leijonan yläpuolella on kaksi suurta valokuvaa vanhan Valamon kirkoista. Toinen niistä on Getsemanen skiitta ja toinen Pyhän Nikolain skiitta. Valokuvien tarina on seuraava: Olimme 1980 Matti Pöyhösen kanssa Moskovassa suunnittelemassa suomalais-neuvostoliittolaista työpsykologian symposiumia ja samalla tutustumassa Neuvostoliiton tiedeakatemiaan. Kiertäessämme Akatemian psykologitutkijain luona tulimme professori Popovin huoneeseen. Katselin huoneen seinillä olleita isokokoisia valokuvia, jolloin Popov kysyi, miksi niitä niin innolla katselen. Vastasin, että näyttävät tutuilta. Niissä Popov istui jatkosodanaikaisten venäläiskoneiden tasolla tai sivulla lentäjän puku päällään. Kerroin, että koneet ovat tuttuja ja olen niitä joitakin ampunut aalas sodan aikana. Popov vuorostaan kertoi olleensa hävittäjälentäjänä Suomen rintamalla ja samalla kiitteli, etten ampunut häntä alas. Tästä alkoi meidän ystävyytemme. Kun meille muutaman päivän päästä pidettiin lähtöjuhlat, ojensi Popov meille nämä suurikokoiset valokuvat Valamon skiitoista. Hän oli innokas purjehtija ja valokuvaaja. Päätyönään hänellä oli kosmonauttien koulutus ja avaruusalusten ergonomia. Kuvat ojentaessaan hän totesi, että hän tietää hyvin Valamon olleen entistä suomalaisten aluetta. Hän toivoi meidän ymmärtävän, ettemme yksityisinä ihmisinä voi mitään suurvaltapolitiikalle, mutta ystäviä toki voimme olla.


Olen lukenut varsin monia yksilökohtaisia kertomuksia sota-ajalta, ja myös heidän tilityksiään tapahtumista ja nimenomaan omista kannanotoistaan ja tunnelmistaan jälkikäteen. Jotakin olen itsekin jo tuossa edellä maininnut. Mutta kertomukseni on todella tapahtumakohtainen. En päiväkirjassani ole juurikaan tuonut esille omakohtaisia mielipiteitä. Kirjoitin virallisen sotapäiväkirjan sivussa omaa päiväkirjaani itselleni, kuitenkin ajatellen, että tätäkin joku ulkopuolinen saattaa lukea. Enkä enää pysty palauttamaan mieleeni kovinkaan paljon täysin omakohtaisia asenteitani enkä ajatuksiani. Ne peittyivät puolivirallisen kaapuni alle. Olin upseeri ja yksikköni johtaja. Pyrin toteuttamaan minulle asetettuja tavoitteita ja sulattamaan omat ajatukseni odotetun toimintani alle. Kieltämättä olin joskus purnari ja ainakin opportunisti, mutta se peittyi praktilliseen toimintaan. Enkä enää pysty muistamaan, mitä todella ajattelin, vaikka filosofisia keskusteluja käytiin paljon varsinkin Nurmoilan aikoina. Ehkä se osaltaan johtivat siihen, että innokkaana kuuntelin Eino Kailan luentoja sodan päätyttyä ja aloitin filosofian ja psykologian opiskeluni heti sodan jälkeen. 'Vastuu tuo vakaumusta' ja minulle tosi nuorena sälytetty vastuu oli kannettava. Toiminta ja asennoituminen eivät kauan kestä ristiriitaa ja yleensä asennoituminen muuttuu, jos toiminta ei voi muuttua. Nämä ovat eräitä selitysyrityksiä, jos niitä edes tarvitaan.


Olen halunnut kuvata pääasiassa sotaan liittyneitä tilanteita ja miesteni selviytymistä niistä. Useimmat heistä ovat olleet minulle tavallaan 'tuntemattomia sotilaita'. Luetteloistani voin todeta heidän nimensä, mutta varsin vähän muistan heitä yksilöinä. Yksikön toiminta toi tulosta ja se riitti minulle silloin.